Taiteilijakirja

Taiteilijakirja (artists’ books, livres d’artistes) on itsenäinen taideteos, yleensä käsin tehtyä kirjaa muistuttava esine. Taiteilijakirjat eivät ole varsinaisesti kirjallisuutta, vaikka ne sangen usein ovat kirjan muotoisia, tai joskus myös laatikoita. Ne eivät myöskään ole taiteesta kertovia kuvateoksia.^[1] Usein puhutaan myös kirjataiteesta tai kirjaesineestä (book art, book object).

Marcel Duchampin määrittelee taiteilijakirjan (livre d’artiste) seuraavasti: ”Taiteilijakirja on sellainen, jonka taiteilija on tehnyt tai sellainen, jota taiteilija sanoo taiteilijakirjaksi.”^[2] Se on kirjan ja taideteoksen yhdistelmä, joka on yleensä uniikkikappale tai pienpainate. Toisinaan taiteilijakirjat ovat käsitetaidetta siinä mielessä, että niissä saatetaan pohtia kirjan ideaa tai korostaa kirjan materiaalisuutta ja esineluonnetta.

Taiteilijakirjan edelläkävijöinä voidaan pitää dadaistien ja surrealistien kokeilevaa taidetta sekä Apollinairen ja Mallarmén typografisia runoja, joissa korostetaan runojen visuaalisuutta.

Nykyisessä muodossaan tunnetun taiteilijakirjan kukoistuskausi alkoi 1960-luvulla varsinkin Fluxus-liikkeen myötä, johon kuuluivat muun muassa Dick Higgins, Robert Filliou, Claes Oldenburg ja George Brecht. Taiteilijakirja oli vastareaktio kalliita taidekirjoja ja taidekaupan elitismiä vastaan.

Useissa maissa toimii taiteilijakirjoihin erikoistuneita kustannusyhtiöitä, kirjakauppoja ja kirjastoja.

Helsingin Rikhardinkadun kirjastoon on koottu yli 300 teosta käsittävä taiteilijakirjakokoelma, ja siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyjä.