Sytytystulppa

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sytytystulppa
Kipinän muodostuminen elektrodien välissä.

Sytytystulppa on polttomoottorissa sylinterinkanteen kierretty keramiikkaeristeinen metalliosa, johon johdettu suurjännitteinen sytytysvirta synnyttää kipinän palotilassa olevien tulpan kärkien välissä ja siten sytyttää polttonesteen ja ilman seoksen moottorissa.[1][2]

Tavallisessa sytytystulpassa on kaksi elektrodia eli kärkeä, keskikärki ja sivukärki. Niiden kärkiväli on normaalisti 0,6–0,9 mm mutta joissakin tapauksissa suurempi, jopa 2,5 mm. Nykyisin käytetään usein ns. monikärkitulppia, joissa on useampi kuin yksi sivuelektrodi.

Erikoisrakenteisessa pintapurkaussytytystulpassa kipinä "liukuu" keskikärjen ja ulkokärjen välissä olevaa eristemateriaalia pitkin, eikä "hyppää" ilmassa kärjestä toiseen kuten tavanomaisissa sytytystulpissa. Nykyisin sytytystulppa on moottorimallikohtainen osa, joka on valmistettu tietyllä kärkirakenteella, sivukärkien lukumäärällä, kärkivälillä, ja tietyllä lämpöarvolla usein vain yhtä moottorimallia varten.

Sytytystulpan tärkeä tekijä on lämpötila, jonka kärki on suunniteltu kestämään, jota kutsutaan lämpöalueeksi. Henkilöautojen moottoreiden tyypilliset lämpöalueet ovat yleensä välillä 500-850 °C (932-1 562 °F).[3][4] Kuumemmassa sytytystulpassa on enemmän eristettä sen ja sylinterikannen välissä, minkä vuoksi sytytystulppa haihduttaa vähemmän lämpöä ja sytytystulppa pysyy kuumempana.[5]

Kärkien valmistusmateriaalina käytetään erikoismetalliseoksia, koska ne joutuvat kestämään suuria mekaanisia, sähköisiä ja lämpörasituksia. Sytytystulpat ovat kuluvia osia ja ne on määrävälein vaihdettava. Sytytystulppien käyttöikä on eräissä moottorimalleissa jopa 160 000 km.lähde? Lasersytytystä on kaavailtu sytytystulppien korvaajaksi korkean puristussuhteen moottoreissa.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sytystulpan keksi Étienne Lenoir vuonna 1859 ja hän patentoi sen tämän jälkeen.[6] Sähköiseen sytytykseen kehittivät parannuksia myös muun muassa Nikola Tesla[7] ja Robert Bosch, joka suunnitteli parannuksia magneettoon. Vuonna 1902 Boschille työskennellyt insinööri Gottlob Honold esitteli entistä paremman järjestelmän, joka käytti korkeaa jännitettä magneeton ja sytytystuplan kanssa.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jussi Juurikkala: MMM: Autokäsikirja, s. 74 – 78. Otava, 1973. ISBN 951-1-00280-5.
  2. SYTYTYSTULPPIEN PERUSTEITA Autotarvike.fi. Arkistoitu 22.6.2015. Viitattu 9.3.2019.
  3. Spark Plug Heat Range enginebuildermag.com. 20 May 2011.
  4. Guide to Understanding Spark Plug Heat Ranges autonvaraosat24.fi. 25 June 2020.
  5. 10 factors that influence correct spark plug heat range for street and racing motortrend.com. 9 July 2020. en
  6. Jean-François Tissot: Birth of an idea: Etienne Lenoir and the internal combustion engine charge-magazine.abb.com. 29.10.2020. Viitattu 18.4.2023. (englanniksi)
  7. Electrical Igniter For Gas-Engines patents.google.com. Viitattu 19.6.2023. (englanniksi)
  8. The beginnings 1886-1905 bosch.com. Viitattu 19.6.2023. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]