Suutele minua, tyhmyri
| Suutele minua, tyhmyri | |
|---|---|
| Kiss Me, Stupid | |
 |
|
| Ohjaaja | Billy Wilder |
| Käsikirjoittaja | Billy Wilder, I. A. L. Diamond |
| Perustuu | Anna Bonaccin näytelmään L’ora della fantasia |
| Tuottaja | I. A. L. Diamond |
| Säveltäjä |
|
| Kuvaaja | Joseph LaShelle |
| Leikkaaja | Daniel Mandell |
| Tuotantosuunnittelija | Alexandre Trauner |
| Pääosat | Dean Martin, Kim Novak, Ray Walston |
| Valmistustiedot | |
| Valmistusmaa | Yhdysvallat |
| Tuotantoyhtiö | Mirisch |
| Levittäjä |
Ilya Lopert Netflix |
| Ensi-ilta | 1964 |
| Kesto | 119 minuuttia |
| Alkuperäiskieli | englanti |
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
Suutele minua, tyhmyri (Kiss Me, Stupid) on Billy Wilderin ohjaama ja yhdessä I. A. L. Diamondin käsikirjoittama komediaelokuva vuodelta 1964. Sen pääosia esittävät Dean Martin, Kim Novak ja Ray Walston. Farssimainen seksikomedia perustuu italialaisen Anna Bonaccin näytelmään L’ora della fantasia.
Juoni
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Climax-nimisen nevadalaisen pikkukaupungin muusikko Orville (Walston) soittaa kirkossa urkuja, antaa kotonaan pianotunteja ja säveltelee lauluja, jotka huoltoasemaa pitävä Barney (Cliff Osmond) sanoittaa. Miehet haaveilevat menestyksestä musiikkibisneksessä. Kun tankkaamaan pysähtyy suosittu laulaja Dino Martin, Barney näpelöi tämän avoauton moottoria niin, että laulajatähti joutuu jäämään Orvillen luo yöksi. Näin Orville ja Barney saavat tilaisuuden esitellä Dinolle materiaaliaan. Orville on sairaalloisen mustasukkainen kauniista vaimostaan (Felicia Farr) ja yrittää lähettää tämän illaksi pois kotoa kertomatta julkkisvieraastaan, jota vaimo on ihaillut lapsesta asti. Naistenmies Dinon seuralaiseksi ja Orvillen vaimoa esittämään hoidetaan paikallisen kapakan seksipommi Polly the Pistol (Novak). Käykin niin, että Orville ihastuu Pollyyn. Orvillen vaimo saa selville miesten juonen, mutta on hyvin anteeksiantavainen ja avioliitto jatkuu. Polly lähtee kaupungista, ja Dino esittää televisiossa Orvillen ja Barneyn tekemän laulun.[1]
Rooleissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| Dean Martin | … | Dino |
| Kim Novak | … | Polly the Pistol |
| Ray Walston | … | Orville Spooner |
| Felicia Farr | … | Zelda Spooner |
| Cliff Osmond | … | Barney Millsap |
| Barbara Pepper | … | Big Bertha |
| Doro Merande | … | Mrs. Pettibone |
| Howard McNear | … | Mr. Pettibone |
| Tommy Nolan | … | Johnnie Mulligan |
| Alice Pearce | … | Mrs. Mulligan |
| John Fiedler | … | pastori Carruthers |
| Cliff Norton | … | Mack Gray |
Tuotanto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Wilder yritti alun perin saada Orvillen rooliin vakionäyttelijänsä Jack Lemmonin, joka oli tuolloin naimisissa Orvillen vaimoa näytelleen Felicia Farrin kanssa. Lemmonilla oli kuitenkin muita työesteitä, ja kuvaukset aloitettiin brittinäyttelijä Peter Sellersin kanssa. Kuuden viikon kuvausten jälkeen Sellers joutui pitkälle sairauslomalle sydänvaivojensa takia, ja kuvaukset jouduttiin aloittamaan alusta Ray Walstonin kanssa.
Orvillen ja Barneyn säveltämien laulujen melodiat valittiin jo edesmenneen George Gershwinin julkaisemattomien sävellysten joukosta, ja säveltäjän veli Ira Gershwin teki niihin elokuvaan sopivat sanoitukset. Elokuvan muun musiikin on säveltänyt André Previn.
Vastaanotto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suutele minua, tyhmyri oli Hollywoodin ensimmäisiä elokuvia, joka avoimesti kyseenalaisti avioliittoinstituutiota. Amerikkalaiset ensi-iltakriitikot pitivät elokuvaa vulgäärinä ja epähauskana, ja erilaiset moraalia vartiovat järjestöt tuomitsivat sen jyrkästi. Katoliset piirit yrittivät saada sille esityskiellon. Myöhemmin elokuvan arvostus on parantunut, muttei sitä koskaan ole pidetty Wilderin parhaisiin komedioihin kuuluvana.[2]
Euroopassa elokuva otettiin vastaan suopeammin. Samasta näytelmästä oli Italiassa tehty elokuva Moglie per una notte (suom. ”Vaimo yhdeksi yöksi”) jo 1952. Helsingin Sanomissa Paula Talaskivi piti Wilderin uutuuselokuvaa tuoreeltaan amerikkalaiseksi elokuvaksi hämmentävän rohkeana ja ”eroottisten lankeemusten asiallisena tunnistajana”, rehellisempänä kuin Poikamiesboksi ja parempana kuin Wilderin tuolloin vielä Suomessa esittämätön Yks’, kaks’, kolme.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Jukka L. Savolainen: Suutele minua, tyhmyri (Kiss Me, Stupid) Smack the Jack -elokuvasivusto. 13.10.2013. Viitattu 19.4.2018.[vanhentunut linkki]
- ↑ Suutele minua, tyhmyri Yle Teeman arkistoitu verkkosivu. 13.04.2008. Yleisradio. Viitattu 19.4.2018.
- ↑ Paula Talaskivi: Viikon filmejä. Helsingin Sanomat, 27.12.1964, s. 6. Näköislehden etusivu (tilaajille).
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Suutele minua, tyhmyri Internet Movie Databasessa (englanniksi)
