Sintosi
_(1)_17May10.jpg)
Sintosi[1] (ven. Синда, Sinda) on kylä Inkerinmaalla Leningradin alueella Puškinin piirissä Venäjällä. Kylä sijaitsee 21 kilometriä Pietarista etelään, viisi kilometriä Puškinin kaupungista luoteeseen ja kilometrin Aleksandoskajan rautatieasemalta länteen. Sintosi perustettiin 1700-luvulla, mutta nykyisin se on täysin hävinnyt modernin rakentamisen tieltä. Myös nimi on jäänyt pois käytöstä.[2]
Asukkaat kuuluivat Venjoen evankelisluterilaiseen seurakuntaan, mutta Neuvostoliiton aikana uskonnon harjoittaminen oli jyrkästi kiellettyä.[2]
Arki NL:n alkuvuosikymmeninä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1930-luvulla kylässä oli 32 perhettä, jotka asuivat 25 talossa. Kaikilla oli suomalainen sukunimi, lisäksi joissakin taloissa oli venäläisiä vuokralaisia. Kylään perustettiin Sintosi-niminen kolhoosi, johon talonpojat määrättiin työskentelemään. Yksityistaloudessa he saivat pitää yhden lehmän, sian, muutamia lampaita ja kanoja. Talojen eläinmäärä voitiin kaksinkertaistaa majoittamalla samaan taloon kaksi perhettä. Tuotetusta maitomäärästä tuli luovuttaa valtiolle 280 litraa ja kananmunista 50 kpl vuodessa. Eläinten rehut pääasiassa ostettiin ja lisäksi sai pitää omaa kasvitarhaa.[2]
Kylän lapset kävivät koulua kilometrin päässä Kapasissa. Ensimmäisen lukukauden oppilaat saivat käyttää suomen kieltä, mutta toiselta luokalta lähtien sallittiin vain venäjä.[2]
Asukkaat asioivat usein junalla Leningradissa, jossa he myivät maataloustuotteitaan, maitoa ja sianlihaa. Leningradista ostettiin vaatteita, kenkiä, leipää ja muita elintarpeita. Lähin kauppa oli Aleksandoskajassa eli Aleksandrovskajassa. Kylässä oli vain kaksi polkupyörää.[2]
Stalinin poliittisissa puhdistuksissa NKVD:n erikoisryhmä vangitsi 30. marraskuuta 1937 neljä kylän miestä ja tuomitsi heidät 19. joulukuuta 1937 kuolemaan. Tuomiot perustuivat pykälään 58/7/10/11. Tuomitut teloitettiin ampumalla 24. joulukuuta 1937. Kaikki kuuluivat Sintosin kolhoosiin, mutta kukaan ei ollut kommunistisen puolueen jäsen. Uhrit olivat Antti Adaminpoika Sintonen (s.1889), Foma Matinpoika Sintonen (s. 1900), Matti Adaminpoika Sintonen (s. 1882) ja Tuomas Matinpoika Sintonen (s. 1900).[3]
Leningradin piiritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksalaisten ryhdyttyä piirittämään Leningradia Sintosi jäi rintamalinjojen välimaastoon. Ennen saksalaisten tuloa kyläläisillä oli kaivatettu pommisuojat, jotka olivat kaaren muotoisia ja kolmisen metriä syviä. Niiden katto oli hirsistä, joiden päälle oli kasattu paksulti maata. Rintama pysähtyi paikalleen kahdeksi viikoksi ja kyläläiset jäivät rintamalinjojen väliin. Saksalaiset ampuivat yli kylän tykistötulta Pulkkalanmäeltä ja venäläiset toiselta mäeltä. Lehmät olivat laitumella ja niitä käytiin yöllä lypsämässä, mutta vähän kerrassaan ne saivat surmansa tulituksessa. Rintama siirtyi ja kylä jäi Saksan armeijan hallitsemalle alueelle. Saksalaiset antoivat kaksi tuntia aikaa kylän tyhjennykseen ja lähes kaikki lähtivät yhtäaikaa Hatsinan leirille, josta jatkettiin Veimariin. Kolmas leiri oli Kingisepissä, josta matka jatkui edelleen Pölkkylään Viroon, jonne jäätiin kahdeksi vuodeksi. Vuonna 1943 heidät siirrettiin Kloogan kautta Hankoon Suomeen ja edelleen kuukaudeksi Virkkalan leirille, josta he pääsivät töihin Vekkaan kylään Laitilaan.
Matkojen aikana kuoli useita vanhempia ihmisiä ja lapsia. Sintosiin jäi vain pari iäkkäämpää henkilöä ja heistä ei sen jälkeen enää kuultu mitään. Tyhjentymisen jälkeen saksalaiset polttivat kylän kaikki rakennukset.
Paluu Neuvostoliittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomen Jatkosodan päättymisen jälkeen Suomi palautti inkeriläiset takaisin Neuvostoliittoon. Heidän ei sallittu enää valvontakomission paikallisosastojen lupauksista huolimatta palata omaan kyläänsä Inkeriin,[4] vaan juna kuljetti heidät suoraan Jaroslavin alueelle. NL rajalla tulliviranomaiset ottivat kaikki suomalaisuuteen viittaavat tavarat pois. Perillä odottivat ihmiset, jotka kuljettivat heidät härkävaunuilla eri kyliin. He majoittuivat paikallisten koteihin ja vastaanotto oli pääsääntöisesti myönteinen, mutta oli poikkeuksiakin. Eräs äiti lapsineen majoitettiin vuosia tyhjänä olleeseen taloon, jonka lattialla oli lunta. Äiti nosti äläkän asiasta, mutta kuljettaja totesi paikallisten pelkäävän suomalaisia ja epäili heidän majoittumismahdollisuutta muihin taloihin.
Jaroslavissa he joutuivat kolhooseihin töihin, joissa palkka maksettiin vain kerran vuodessa. Alkuvaiheessa mukana olleita vaatteita vaihdettiin ruokaan. Sintoslaiset menivät kylän vanhimmalta tiedustelemaan toimentulo mahdollisuuksia.
Paikalliset neuvoivat ryhtymään ompelemaan ja kutomaan vaatteita, joiden myyntituloilla pärjäsi paremmin. Kolhoosissa täytyi kuitenkin työskennellä, koska muuten ei voinut saada viljelysmaata itselleen. Osa henkilöistä palasi myöhemmin takaisin Viroon, mutta heidät useimmiten palautettiin takaisin Venäjälle. Palautettujen henkilöiden oli etsittävä asuinpaikka jostakin Venäjän maaseudulta, koska suljettuihin kaupunkeihin asettuminen oli kiellettyä.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ EKI kohanimeandmebaasi eki.ee. Viitattu 18.10.2015.
- ↑ a b c d e f Riitta Svärd, Kari Sintonen: ”Inkerin Sintosi”, Sintoset Karjalassa, s. 318-325. Vaajakoski: Sukuseura Sintonen ry, 2007. ISBN 978-952-92-2512-5.
- ↑ Tyyne Martikainen: Siirtolaisuusinstituutti (Sintonen) Inkerinsuomalaisten martyrologia. 20.8.2012. Siirtolaisinstituutti. Arkistoitu 6.11.2019. Viitattu 2.9.2019.
- ↑ Pekka Nevalainen: ”Neuvostokansalaisten luovutukset itään sodan jälkeen”, Jatkosodan Pikkujättiläinen, s. 1173. Luovutuskoneisto nopeasti pystyyn. Helsinki, Porvoo: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-28690-6.