San Andreasin siirros
San Andreasin siirros on Yhdysvaltain Kaliforniassa sijaitseva siirrosvyöhyke.[1] Kyseessä ei ole yksi siirros, vaan useiden satojen melko lailla samansuuntaisten siirrosten muodostama kokonaisuus.[2] Siirros on muodostunut Pohjois-Amerikan laatan ja Tyynenmeren laatan rajalle laattojen liikkuessa eri nopeuksilla luoteeseen. Siirroksen liike on viimeisen kolmen miljoonan vuoden aika ollut keskimäärin 56 mm vuodessa.[3] Siirroksen pituus on 1 287 km. San Andreasin siirroksen alueella esiintyy paljon maanjäristyksiä. Peräti 80 % kaikista maailman maanjäristyksistä esiintyy siirroksen alueella.[2] Siirroksen pohjoisen osan löysi Kalifornian yliopiston professori A.C. Lawson vuonna 1895. Lawsonin muistiinpanoista vuosilta 1895 ja 1908 käy ilmi, että San Adreaksen siirros saa nimensä läheisen San Andreaksen laakson mukaan, eikä siirroksen synnyttämään laaksoon syntyneen San Andreasin järven mukaan kuten monesti luullaan.[3] Vuoden 1906 maanjäristyksen jälkeen A.C. Lawson päätteli siiroksen jatkuvan koko Kalifornian läpi.
San Francisco ja Los Angeles sijaitsevat San Andreasin siirrosvyöhykkeellä. Siirroksen nykyisen vuotuisen liikkeen seurauksena kaupungit ovat vierekkäin noin 15 miljoonan vuoden kuluttua.[3]
Muodostuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Siirros alkoi muodostumaan 30 miljoonaa vuotta sitten kenotsooisen aikakauden puolivälissä.[4] Siihen aikaan Tyynenmeren laatan ja Farallonin laatan (nykyään enimmäkseen rippeinä Juan de Fucan-, Riveran-, Kookossaaren- ja Nazcan laattoina) välinen leviäminen oli alkanut saavuttaa Amerikan rannikolla olevan alityöntö vyöhykkeen. Koska Tyynenmeren laatan ja Pohjois-Amerikan laatan välinen suhteellinen liike oli poikkeavaa verrattuna Farallonin ja Pohjois-Amerikan laattjoen väliseen suhteelliseen liikkeeseen, tämän seurauksena alkoi syntyä uudenlaista rajaa laattojen reunalle. Saman voiman uskotaan synnyttäneen Kalifornian niemimaan.
San Andreasin siirroken eteläisen osion tärkein osa on ollut olemassa vasta noin viisi miljoonaa vuotta.[5]
Tunnetuimmat maanjäristykset alueella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
San Andreasin siirroksen alueella on tapahtunut viisi huomattavaa maanjäristystä:
- Fort Tejonin maanjäristys 1857: noin 350 kilometrin pituinen osa siirrosta repesi keskisessä ja eteläisessä Kaliforniassa. Vaikka järistys tunnetaan Fort Tejonin maanjäristyksenä, sen episentrin ajatellaan olleen kauempana pohjoisessa, aivan Parkfieldin eteläpuolella. Kuolleita oli kaksi. Järistyksen voimakkuus oli noin Mw 7,9.
- San Franciscon maanjäristys 1906: noin 430 kilometrin pituinen osa siirrosta repesi Pohjois-Kaliforniassa. Episentri oli San Franciscon lähellä. Ainakin 3 000 ihmistä kuoli maanjäristyksessä ja siihen liittyvissä tulipaloissa. Järistyksen voimakkuuden arvioidaan olleen Mw 7,8.
- San Franciscon maanjäristys 1957: magnitudin 5,7 järistys, jonka episentri oli San Andreaksen siirroksella valtameressä San Franciscon ja Daly Cityn länsipuolella.
- Loma Prietan maanjäristys 1989: noin 40 kilometrin pituinen osa siirrosta repesi (vaikka repeämä ei yltänyt maanpintaan) lähellä Kalifornian Santa Cruzia ja aiheutti 63 kuolonuhria ja keskiasteista vahinkoa San Franciscon lahden alueella. Järistyksen momenttimagnitudi oli 6,9.
- Parkfieldin maanjäristys 2004: 28. syyskuuta 2004 kello 10:15 PDT magnitudin 6,0 maanjäristys vavisutti Parkfieldin aluetta. Se tuntui joka puolella osavaltiota, myös San Franciscon lahden alueella.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Matti Leinonen, Teuvo Nyberg, Simo Veistola & Sanna Jortikka; KM Amerikka, s.25, kuva 25A. (Viitattu 3.1.2010)
- ↑ a b Dr. Robert R. Coenraads, John I. Koivula, Dr. Armstrong Osborne, Diane Robinson, Phil Rodwell, Barry Stone, Robyn Stutchbury: Geologica - Elävä ja muuttuva maapallo. H.F Ullmann, 2009. ISBN 978-3-8331-4381-6.
- ↑ a b c Earthquake Facts USGS. Viitattu 27.5.219. (englanniksi)
- ↑ Atwater, T., 1970, Implications of Plate Tectonics for the Cenozoic Tectonic Evolution of Western North America
- ↑ Powell, R.E.; Weldon, R.J. (1992). "Evolution of the San Andreas fault". Annual Review of Earth and Planetary Sciences. 20: 431–468.