Reino Rimala

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Emil (Reino) Rimala (21. lokakuuta 1893 Kauhajoki26. lokakuuta 1951) oli suomalainen jääkärimajuri. Hän oli ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa sotilaskoulutuksen saanut jääkäri. Hän sai tulikasteensa sotilaana Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän toimi Suomen sisällissodassa joukkueenjohtajana Valkoisessa armeijassa.[1][2]

Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimalan vanhemmat olivat maanviljelijä Herman Yli-Knuuttila ja Nedvig Sofia Kyyny. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Hilly Elvira Åbergin kanssa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kajaanin suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1914 ja liittyi Etelä-Pohjalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1914–1915 Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa ja suoritti lainopilliset alkututkinnot. Hän kävi Kapteenikurssin Sotakorkeakoulussa vuonna 1926 ja Viestiupseerikurssien 1. osan Santahaminassa vuonna 1934.[1][2]

Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jääkäripataljoona 27:n 4. komppania Libaussa vuonna 1917.

Rimala työskenteli kesällä 1915 kanslistina Vaasan lääninhallituksessa, jonka jälkeen hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 21. joulukuuta 1915, josta hänet siirrettiin 13. joulukuuta 1916 pataljoonan haupitsipatteriin. Haupitsipatterista hänet siirrettiin 4. elokuuta 1917 pataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[1][2]

Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimala astui Suomen armeijan palvelukseen vänrikiksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 10. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurin ympäristössä.[1][2]

Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimala palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Savon jääkärirykmentti 3. Hän toimi rykmentissä joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä 7. ja 8. komppaniassa. Rimala erosi armeijasta 21. marraskuuta 1918 ja astui Suojeluskuntajärjestön palvelukseen. Suojeluskunnissa hänet sijoitettiin ensin paikallispäälliköksi Kauhajoen suojeluskuntaan, josta hänet siirrettiin 3. maaliskuuta 1919 alkaen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntapiirin päälliköksi. Hänet siirrettiin 15. kesäkuuta 1919 Suojeluskuntain yliesikuntaan ja määrättiin liikekannallepanotoimiston päälliköksi. Yliesikunnasta hänet komennettiin 11. lokakuuta 1921 alkaen puolustusministeriön käytettäväksi ja määrättiin Vaasan läänin 171 kutsuntapiirin päälliköksi, josta tehtävästä hänet siirrettiin 1. huhtikuuta 1922 alkaen puolustusministeriöön, jossa hän toimi kutsunta-asiaintoimiston päällikkönä.[1][2]

Rimala erosi armeijasta toistamiseen 1. huhtikuuta 1927 ja siirtyi Oy Systeman palvelukseen, jossa hän erikoistui virasto- ja liikejärjestelytöihin. Systemalta Rimala siirtyi 15. joulukuuta 1929 Valtion virastolautakunnan palvelukseen, mutta erosi jo 31. joulukuuta 1930 lautakunnan lakattua toimimasta. Rimala astui takaisin armeijan palvelukseen 24. huhtikuuta 1931 alkaen, ja hänelle osoitettiin palkkiovirka Yleisesikunnan sotahistorialliselta osastolta, josta hänet määrättiin 1. maaliskuuta 1932 alkaen Kokkolan sotilaspiirin päälliköksi. Hänet komennettiin 1. toukokuuta 1934 ja siirrettiin 6. helmikuuta 1936 alkaen toimistoupseeriksi Yleisesikunnan sotahistorialliselle osastolle. Hän kerkesi erota kyseiseltä ostolta 24. maaliskuuta 1936, mutta jäi vielä palvelukseen 1. toukokuuta 1938 saakka, jolloin hän siirtyi Kansaneläkelaitoksen palvelukseen.[1][2]

Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimala osallistui talvisotaan pataljoonan komentajana Kenttätäydennysprikaatissa, josta hänet lomautettiin sairauden perusteella. Jatkosotaan hän osallistui pataljoonan komentajana Jalkaväenkoulutuskeskus 1:ssä, josta hänet siirrettiin vuonna 1941 Työvoimatoimistoon ja edelleen moottoriajoneuvotoimistoon. Vuonna 1942 hänet siirrettiin päälliköksi Helsingin suojeluskuntapiirin esikuntaan ja edelleen toimistopäälliköksi Päämajan Linnoitustoimistoon. Vuonna 1942 hän sairastui ja oli hoidettavana Helsingissä 53. Sotasairaalassa. Hänet on haudattu Helsinkiin.[2]

Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimala toimi Suojeluskuntain hallinto-ohjesääntöehdotusta laatineen komitean jäsenenä vuonna 1920 ja kuulunut vuonna 1923 asevelvollisuuslain soveltamisasetusta ja muita siihen liittyviä asetuksia laatineeseen komiteaan sekä toimi kutsuntalaitoksen keskuslautakunnan sotilasjäsenenä ja varapuheenjohtajana vuosina 1923–1927. Hän toimi myös Suomen upseeriliiton johtokunnan jäsenenä vuonna 1923 ja Jääkäriliiton Kokkolan alaosaston puheenjohtajana vuosina 1932–1933 sekä niin sanotun jääkärieläkekomitean sihteerinä vuosina 1935–1936.[1][2]

Toimitustehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rimala toimitti vuonna 1937 puolustusministerin määräyksestä tutkimuksen vapaussodan rintamamiesten taloudellisista oloista ja toimeentulomahdollisuuksista ja kuului vuosina 1937–1938 valtioneuvoston asettamaan niin sanottuun vapaussodan rintamamiesten eläkekomiteaan sekä laati vuosina 1923–1924 asevelvollisuuslain edellyttämät korttijärjestelmät kutsuntalaitosta varten ja luennoi Sotakorkeakoulussa asevelvollisuuslaista vuonna 1925. Lisäksi hän toimitti vuonna 1927 yhdessä Majuri Tawastin kanssa Puolustuslaitoksen lakikirjan ja kuului Sotilas- ja suojeluskuntakalenterin toimituskuntaan. Hän kirjoitti useisiin sanoma- ja aikakauslehtiin ja osallistui jääkärien elämäkerraston laatimistyöhön.[1][2]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
  • Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
  2. a b c d e f g h i Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975