Rakettiase

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Rakettiase (Infantry Assault Weapon) on singon ja ohjuksen välimuoto. Ammus on samankaltainen kuin singolla, mutta ampumalaitteessa on kehittynyt laskintähtäin, johon voidaan liittää valonvahvistin tai lämpökamera. Ampumalaite mittaa maalin etäisyyden ja ottaa huomioon tuulen ja maalin liikkeen. Ampuja tähtää suoraan maaliin ja laukaisee raketin. Ammus on sinkoa raskaampi ja kantama suurempi, eikä se sisällä ohjauselektroniikkaa. Ampumatarvikkeet ovat käytännössä samat kuin singolla. Pisin ampumaetäisyys on 500–800 m. Ohjuksiin verrattuna rakettiase on edullinen. Sinkoihin verrattuna sillä päästään parempiin läpäisyihin, osumatarkkuuksiin ja pidempiin ampumaetäisyyksiin. Rakettiaseita ovat esimerkiksi espanjalainen Alcotan 100 ja israelilainen Shipon-2.

Rakettiaseen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaishistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinassa käytettiin bamburunkoon tehtyjä raketteja jo vuonna 1232 mongoleja vastaan. Varhaisten rakettien lentorataa oli vaikea hallita, sillä ainoa lentorataa selvästi vakauttava apu oli yksinkertainen ohjauskeppi. Rakettien ajoaineena käytettiin seitsemänsadan vuoden ajan ruutia, joka antoi muutaman kilometrin pituisen lentoradan.[1]

Korea kehitti Japanin uhkan takia vuoteen 1593 mennessä hwacha-aseen, joka pystyi ampumaan jopa 200 metallikärkistä rakettia yhdellä kertaa. Kun Japani hyökkäsi kyseisenä vuonna Koreaan, puolustajilla oli runsaasti näitä rakettiaseita, ja Japani perääntyi. Saman tapainen yllätys odotti brittejä vuonna 1780, kun intialaisen Mysoren kuningaskunnan sotapäällikkö Tipu Sultan hyökkäsi heidän kimppuunsa rautaraketeilla. Intialaisilla oli kuitenkin huonoa onnea, sillä heidän linnakkeensa rakettivarasto räjähti 4. toukokuuta 1799 ja britit saivat sen helposti haltuunsa. Britit ottivat intialaisilta mallia, ja keksijä William Congreve suunnitteli sen pohjalta Congreve-raketin. Sillä tulitettiin 8. lokakuuta 1806 Boulognen kaupunkia ja seuraavan vuoden syyskuussa Kööpenhaminaa.[1]

Ensimmäisessä maailmansodassa Lontoon ja Pariisin asukkaiden pelkona olivat korkealla taivaalla liikkuvat saksalaiset ilmalaivat. Niitä pyrittiin ampumaan alas lentokoneiden konekivääritulella, mikä oli tehotonta. Ranskalainen Yves de Prieur kehitti 1916 lentokoneisiin rakettiaseen. Se ei toiminut, koska ilmalaivaan ei saatu osumia edes lähietäisyydeltä, eikä yhtään pudotusta onnistuttu tekemään.[1]

Nestemäinen polttoaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen professori Robert H. Goddard kirjoitti 17. maaliskuuta 1926 päiväkirjaansa: "Maailman ensimmäinen nestemäistä polttoainetta käyttävä raketti laukaistiin eilen ilmaan Effie-tädin maatilalla." Goddard kehitti raketteja niin, että 1935 hänen rakettinsa rikkoi äänivallin ja 1945 hän sai raketin yli 3 kilometrin korkeuteen.[1]

Toisesta maailmansodasta nykyaikaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisessa maailmansodassa venäläisten raketinheitin BM-13 oli pelottava ase. Saksalaiset nimittivät sitä Stalinin uruiksi ja sitä kutsuttiin myös Katjušaksi. Amerikkalaisten kuuluisin tuon ajan raketti oli Bazooka, joka oli olalta ammuttava raketinheitin panssarintorjuntaan. Sen nimi lainattiin puhallinsoittimesta. Saksalaisten rakettikokeilut synnyttivät pitkä kantaman ohjuksia. V1-ohjusta ja V2-ohjusta käytettiin Lontoon pommittamiseen. Niiden pääsuunnittelija oli Wernher von Braun. Vuonna 1943 saksalaiset ottivat käyttöön Panzerfaust- eli panssarinyrkki-nimisen singon, joka pystyi läpäisemään tankkien teräslevyn. Korean sota osoitti, että maasta laukaistavaa ilmatorjuntaa tarvitaan, ja Yhdysvallat aloitti lämpöohjautuvan torjuntaohjuksen kehittelyn. Strela II -ohjuksen valmistus alkoi 1968.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Evans, Mary: Raketit aseina. Tieteen Kuvalehti Historia, 14/2010.