Pohjoisruotsinhevonen
| Pohjoisruotsinhevonen | |
|---|---|
 Pohjoisruotsinhevosori |
|
| Tyyppi: | kylmäverinen |
| Alkuperä ja nimet | |
| Alkuperämaa: |
 Ruotsi |
| Kantakirja perustettu: | 1909 |
| Esiintyminen ja käyttö | |
| Käyttötarkoitus: | maataloustyöt, ratsastus, ajo ja ravit |
| Tärkeimmät alueet: | viileä ilmasto |
| Ominaisuudet | |
| Korkeus: | 145–160 cm |
| Värit: | kaikki tasaiset värit |
Pohjoisruotsinhevonen on ruotsalainen hevosrotu. Se kehitettiin Ruotsissa vanhoista skandinaavisista työhevosista, jotka polveutuivat alkukantaisesta metsähevosesta. Nykyään pohjoisruotsinhevonen on suosittu sekä ratsuna että ajohevosena ja sitä käytetään edelleen myös työhevosena maa- ja metsätaloudessa. Perinteisen raskasrakenteisen käyttöhevosen rinnalle on jalostettu myös kylmäverisiin ravureihin kuuluva kevyempi ravurityyppi.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kylmäverisiin kuuluva pohjoisruotsinhevonen on läheistä sukua norjalaiselle dölehevoselle ja polveutuu vanhasta skandinaavisesta maatiaisrodusta. Tämä maatiaisrotu, samoin kuin useimmat eurooppalaiset kylmäveriset hevosrodut, polveutuu puolestaan alkukantaisesta metsähevosesta. Kotimaista maatiaisrotua, maatiaishevosta, risteytettiin 1800-luvulla useiden maahantuotujen hevosrotujen kanssa ja rodunjalostuksessa käytettiin jopa täysiverirotuja. Maatiaishevonen oli kuitenkin aluksi jalostuksesta huolimatta vaarassa kadota kokonaan, sillä rotu osoittautui aivan liian kevytrakenteiseksi soveltuakseen 1800-luvun alun maareformien myötä muuttuneeseen maataloustyöhön. Maatiaishevosesta haluttiin saada voimakkaampi ja kestävämpi, joten 1800-luvun jälkipuoliskolla rodunjalostuksessa alettiin käyttää lähes pelkästään raskasrakenteisia rotuja. Jalostuksen seurauksena puhdasveriset maatiaishevoset lähes katosivat maan eteläosista.
Kotimaisen maatiaishevosen pelastamiseksi perustettiin vuonna 1894 eläinlääketieteen professorin Wilhelm Hallanderin johdolla jalostusyhdistys Södra Dalarnes Hästvänner. Yhdistyksen sisällä maatiaishevosta alettiin pian kutsua pohjoisruotsinhevoseksi ja vuonna 1900 uusi rotunimitys otettiin käyttöön myös virallisesti. Yhdistyksen tavoitteena oli luoda uusi, kotimainen hevosrotu käyttämällä rodunjalostuksessa maan pohjoisosien puhdasverisiä maatiaishevosia ja parantaa rodun ominaisuuksia risteyttämällä kotimaisia maatiaishevosia niille läheistä sukua olevien norjalaisten dölehevosten kanssa. Vuodesta 1890 alkaen vain risteyttäminen dölehevosten kanssa oli sallittua.
Rodun puhtaaksi jalostaminen alkoi 1900-luvun alussa ja rotunimitys pohjoisruotsinhevonen esiintyi ensimmäistä kertaa vuonna 1900 julkaistussa ohjesäännössä. Etupäässä Wångenin orisiittolassa Jämtlandissa tapahtuneen huolellisen jalostustyön tuloksena pohjoisruotsinhevosesta kehittyi luja ja erittäin aktiivinen hevonen, jolla on huomattavan hyvä vetokyky. Pohjoisruotsinhevosten kasvatus Wångenin siittolassa päättyi vuonna 1996.
Vuonna 1923 pidettiin Göteborgissa suuri maatalouskokous, jonne paikalliset kasvattajat kokoontuivat esittelemään pohjoisruotsinhevosiaan. Eri kasvattajien hevosilla ei kuitenkaan ollut juuri lainkaan yhteisiä piirteitä, vaan hevoset erosivat toisistaan sekä luonteensa että ulkonäkönsä perusteella. Tästä syystä alettiin suunnitella koko maan kattavaa pohjoisruotsinhevosten jalostusyhdistystä, jonka avulla jalostustyöstä saataisiin järjestäytynyttä ja tehokasta ja rotu saisi kunnollisen standardin. Maan kaikki hevosenkasvattajat ja -omistajat kutsuttiin vuoden 1923 elokuussa koolle Östersundiin ja noin neljäkymmentä kiinnostunutta ilmaantuikin paikalle kokoukseen, jossa perustettiin Pohjoisruotsinhevosten Yhdistys, Föreningen Nordsvenska Hästen.
Kylmäverinen ravuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1964 pohjoisruotsinhevonen jaettiin kahteen tyyppiin: raskasrakenteisiin käyttöhevosiin ja kevytrakenteisiin ravureihin. Pohjoisruotsalainen ravuri on kevytrakenteinen hevonen, jolla on matkaavoittava askel ja nopea ravi, minkä ansiosta se soveltuu hyvin raviradoille. Pohjoisruotsinhevosia käytettiin raviurheilussa jo kauan ennen kuin rotu päätettiin jakaa kahteen tyyppiin. Pohjoisruotsalaisia ravureita, norjalaisia dölehevosia ja suomalaisia kylmäveriravureita on risteytetty toistensa kanssa hyvin paljon, ja rotujen sekoittumisen vuoksi pohjoisruotsalaisia ravureita ei enää nykyään kutsuta pohjoisruotsalaisiksi vaan pelkästään kylmäverisiksi ravureiksi, kuten dölehevosia ja suomalaisia kylmäveriravureitakin. Ruotsalaiset, suomalaiset ja norjalaiset kylmäveriset ravurit ovat ainoat kylmäveriravurit maailmassa.
Ominaisuudet ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pohjoisruotsinhevonen on tukeva- ja tiivisrakenteinen, ketterä sekä helppo kouluttaa.[1] Se on kylmäveriroduksi kevyt, mutta kokoonsa nähden voimakas ja kestävä.[1][2] Rodulle tyypillinen luonne on kiltti, lempeä ja aulis. Ravi on energistä ja matkaavoittavaa. Rotu tunnetaan myös pitkäikäisyydestään ja hyvästä terveydestään.[1][2] Pohjoisruotsinhevosen pää on melko raskastekoinen ja kaula on lyhyenpuoleinen sekä lihaksikas. Runko on usein pitkä, lavat hyvärakenteiset ja kohtuullisen loivat. Jalat ovat lyhyet ja voimakkaat pitkänpuoleisin vuohiskarvoin. Rodun jalostusta säännellään tiukasti ja jalostukseen aiottujen eläinten luonne, vetokyky ja hedelmällisyys testataan tarkasti. Myös niiden jalat ja kaviot tutkitaan röntgenillä.[1][2]
Pohjoisruotsinhevonen on hyvin monikäyttöinen hevonen, joka sopii kaiken tyyppiseen ajoon, ja ratsuna sitä voidaan käyttää niin este-, koulu-, kenttä- kuin lännenratsastuksessakin. Vaellus- ja maastoratsuna pohjoisruotsinhevonen on varmajalkainen ja tarpeeksi vahva kantaakseen myös kaikkein painavimmat ratsastajat. Monipuolisuutensa ja hyvän luonteensa vuoksi pohjoisruotsinhevonen soveltuu sekä ratsastuskouluhevoseksi että vammaisratsastukseen. Lisäksi rotu on harvinaisen pitkäikäinen ja sitä pidetään lähes immuunina useille tavallisille hevossairauksille.
Pohjoisruotsinhevosta käytetään vielä tänäkin päivänä maa- ja metsätöissä, joiden tarpeisiin rotu aikoinaan jalostettiin sopivaksi. Rodun terveyttä ja suorituskykyä alettiin kontrolloida ja mitata erilaisilla testeillä jo 1900-luvun alussa ja sama käytäntö jatkuu edelleen. Nykyinen suorituskykytesti koostuu muun muassa vetokokeesta, jossa hevonen vetää tukkirekeä maastossa, ja vetokykyä mittaavasta testistä, jossa mittausvälineenä käytetään ergometria. Aikuisiällä hevosen jalat ja kaviot kuvataan röntgenillä ja sen vetokyky voidaan testata uudestaan. Tällöin hevonen saa vedettäväkseen kyseistä testiä varten suunnitellun ajoneuvon.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Föreningen Nordsvenska Hästen [1] (Arkistoitu – Internet Archive) Nordsvensken på Aftonbladet.se [2] (Arkistoitu – Internet Archive) Bonniers stora hästlexikon av Elwyn Hartley Edwards Den Nordsvenska Brukshästen [3] (Arkistoitu – Internet Archive)
