Playtime

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Playtime
Playtime-nimi.jpg
Ohjaaja Jacques Tati
Käsikirjoittaja Jacques Tati
Jacques Lagrange
Tuottaja Bernard Maurice
Säveltäjä Francis Lemarque
Kuvaaja Jean Badal
Andréas Winding
Leikkaaja Gérard Pollicand
Lavastaja Eugène Roman
Pääosat Jacques Tati
Valmistustiedot
Valmistusmaa Ranska
Italia
Ensi-ilta Ranskan lippu 16. joulukuuta 1967
Suomen lippu 12. syyskuuta 1969
Kesto 124 min
Alkuperäiskieli ranska, englanti
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Playtime on Jacques Tatin ohjaama elokuva vuodelta 1967. Tati näyttelee myös pääosaa, herra Hulot’ta.[1]

Elokuvan tekeminen kesti kolme vuotta, mutta filmi ei menestynyt kaupallisesti vaan ajoi Tatin vararikkoon.

Vuonna 1979 kolmekymmentä suomalaista elokuva-arvostelijaa ja -asiantuntijaa teki kukin luettelon kaikkien aikojen sadasta merkittävimmästä elokuvasta, ja Playtime oli mukana heistä yhdeksän listalla.[2] Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä 253 eri puolilta maailmaa olevaa elokuvakriitikkoa valitsi Playtimen kaikkien aikojen kahdeksanneksi parhaaksi komediaksi.[3] Vuonna 2018 BBC:n kansainvälinen asiantuntijaraati äänesti sen kaikkien aikojen 50 parhaan ei-englanninkielisen elokuvan joukkoon.[4]

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ryhmä amerikkalaisturisteja saapuu Pariisin lentokentälle, jonka koomisia ja satunnaisia tapahtumia seurataan ensimmäiset kymmenisen minuuttia. Lentokentältä turistiryhmä siirtyy ultramodernin Pariisin kaduille. Heidän mukanaan konekaupungissa seikkailee Tatin esittämä vakiohahmo Monsieur Hulot, joka ei kuitenkaan varsinaisesti nouse elokuvan päähenkilöksi. Elokuvassa ei myöskään ole varsinaista juonta, vaan se koostuu enemmän tai vähemmän irrallisista kohtauksista, jotka kuvaavat ihmisten ja ultramodernin ympäristön vuorovaikutusta ja niiden välisiä konflikteja. Herra Hulot’n tarkoitus on hoitaa yksinkertainen asia eräässä virastossa, mutta monet käänteet ja väärinkäsitykset saavat hänet seikkailemaan ympäri keinotekoisen tuntuista kaupunkia ihmisten asuntoihin ja lopulta uuteen ja vielä hieman keskeneräiseen ravintolaan, jossa tapahtuva jakso kestää noin 40 minuuttia.[5]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tatin edellinen elokuva Enoni on toista maata oli menestynyt hyvin, ja hän ryhtyi varojen turvin suurisuuntaiseen Playtime-hankkeeseen. Playtime kuvattiin laadukkaimmalle mahdolliselle elokuvausmateriaalille, 65 millimetrin filmille, ja siinä käytettiin monikanavaista ääntä. Kokonainen lavastekaupunki rakennettiin Pariisin kaakkoisosasta löytyneelle joutomaalle aitoine asfalttikatuineen, liikennevaloineen ja monine rakennuksineen. Kuvien taustalla kohoavat lasijulkisivuiset tornitalot ovat muutaman metrin korkuisia pienoismalleja. Tati olisi halunnut Tativilleksi kutsutun kuvauspaikan muodostuvan Playtimen kuvausten jälkeen Rooman Cinecittàn kaltaiseksi elokuvakeskukseksi, mutta Ranskan silloinen kulttuuriministeri André Malraux ei ollut kiinnostunut hankkeen edistämisestä.[6] Niinpä Tativillen lavasteet jouduttiin purkamaan kuvausten jälkeen, mikä pahensi Playtimen Tatille aiheuttamia taloudellisia ongelmia.

Elokuvan alkuperäisessä versiossa oli väliaika, ja sen kokonaiskesto oli noin 155 minuuttia. Tati leikkasi elokuvasta lyhyemmän version, kestoltaan 124 minuuttia, sekä erimittaisia versioita, joiden pituus on vaihdellut 93 ja 170 minuutin välillä. Nykyään 124 minuutin versiota pidetään lopullisena.[7]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Normaalia pidempi, lähes juoneton elokuva ei menestynyt kaupallisesti vaan ajoi Tatin vararikkoon, jossa hän joutui muun muassa myymään elokuvan vakuudeksi asetetun talonsa. Seuraavina vuosina Tati joutui hankkimaan tulonsa Ranskan ulkopuolelta, jottei niitä olisi ulosmitattu hänen velkojilleen.[8]

Elokuvan Ranskan-ensi-ilta oli joulukuussa 1967. Suomessa Playtime saapui teattereihin vasta syksyllä 1969, ja ohjaaja vieraili Helsingissä erikoisnäytöksessä. Helsingin Sanomain Paula Talaskivi ihasteli arviossaan elokuvan pikkutarkkaa ja viimeisteltyä tekotapaa ja piti ravintolajaksoa ”juhlavana”, joskin sen tunnelma laskee hänen mielestään liiankin realistisesti eikä se nouse elokuvan alkujaksojen tasolle.[9]

Playtime restauroitiin vuonna 2013 alkuperäisistä kameranegatiiveista ja julkaistiin blu-rayna eri puolilla maailmaa, myös Pohjoismaissa.[10]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Playtime Elonetissä
  2. Astala, Erkki: Ne sata tärkeintä. Projektio 2/1980 s. 7.
  3. Blauvelt, Christian: The 100 greatest comedies of all time 22.8.2017. BBC. Viitattu 22.8.2017.
  4. The 100 greatest foreign-language films BBC Culture. 30.10.2018. Viitattu 14.11.2018. (englanniksi)
  5. Playtime. Julkaisija: Specta Films / Future Film Oy (1967 / 2003). Viitattu 9.3.2014.
    Play Time. Leffatykki 20.11.2006. Viitattu 9.3.2014.
    Playtime Criterion. Viitattu 3.4.2013.
  6. Jacques Tati and Architecture. 10.7.2009. Viitattu 9.3.2014.
  7. Playtime AKA Play Time (1967). DVDCompare.net.
  8. House, Michael (ohj.): Suurenmoinen Tati. Yle Teema 9.3.2014.
  9. Talaskivi, Paula: Tati, Karamazovit, Palmu. Helsingin Sanomat, 14.9.1969, s. 13. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
  10. Playtime AKA Play Time (Blu-ray) (1967). DVDCompare.net.