Orff-pedagogiikka

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Orff-pedagogiikka on musiikkikasvatusmetodi, jossa edetään ihmisen kehityksen mukaisella tavalla: rytmi kasvaa puheesta, sitten syntyy melodia ja sen pohjalta harmonia. Orff-menetelmä korostaa jokaisen mahdollisuutta musisoida ilman aiempia musiikkiopintoja tai erityislahjakkuutta. Sen kehittäjä Carl Orff (1895 – 1982) oli saksalainen säveltäjä ja musiikkipedagogi. Orffin tunnetuimpia teoksia on Carmina Burana –kantaatti vuodelta 1937. [1] Orffin musiikkipedagoginen ajattelu on vaikuttanut merkittävästi länsimaisen musiikkikasvatuksen käytäntöihin 1900-luvulla.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Orff alkoi kehittää pedagogiikkaansa 1920-luvulla tutustuttuaan tanssitaiteen uudistajaan Dorothee Güntheriin. Orff oli itsekin muusikkona uudistusmielinen, eikä sietänyt musiikin liittyviä konventioita. Vuonna 1923 Günther perusti tanssiopiston (Güntherschule), jossa opetettiin liikuntaa, rytmistä voimistelua, tanssia ja musiikkia, ja pyysi Orffia sen musiikinopettajaksi. Güntherin ja Orffin tavoitteena oli pölyttää vanhoja tanssin ja musiikin konventioita ja innostaa opiskelijoita löytämään uusia ilmaisun tapoja. (Frazee 1987, 9) Orffille Güntherschule loi puitteet pedagogisten ajatusten kokeilemiseen käytännössä. Orff itse kuvailee pedagogiikkansa saaneen motiivinsa ennemmin taiteellisesta tarpeesta tehdä asiat omalla tavalla, kuin puhtaasti pedagogisista lähtökohdista.[2]

Güntherschule tuhoutui toisen maailmansodan pommituksissa 1945.[3]

Güntherschulen oppilas Gunild Keetman osoittautui lahjakkaaksi niin musiikin kuin tanssin kuin liikkumisen saralla. Keetman avusti Orffia lastenmusiikkikokoelman säveltämisessä baijerilaiselle radiolle. Tämä sävelmien kokoelma julkaistiin 1950 myös nuottikokoelmana. Kokoelma toimii orffilaisen pedagogiikan perusmateriaalina. 1950-luvun loppupuolella Orffin materiaaleja käännettiin englanniksi. 1953 pidetyn Orff-seminaarin jälkeen orffilainen musiikkikasvatusajattelu sai kannatusta myös ulkomaisten kollegoiden keskuudessa.[4]

Gunild Keetman jatkoi Orffin työtä lasten musiikkikasvatuksen parissa salzburgilaisessa Mozarteum-konsevatoriossa. Vuonna 1961 perustettiin Mozarteum-konservatorion yhteyteen Orff Schulwerk-keskus ja seminaari. Suuri kiinnostus johti Orff-instituutin perustamiseen 1963. Yhdysvalloissa ja Kanadassa Orff-pedagogiikka loi vahvaa pohjaa 1960-luvun lopulla.[4]

Orff-menetelmän lähtökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orffilaisen ajattelun mukaan ihmisen luontaisen musikaalisuuden kehittäminen rikastaa tämän elämää. Tärkeässä roolissa Orff-pedagogiikassa on luominen, kuunteleminen ja soittaminen. Ydinajatus on, että jokainen pääsee osallistumaan musisointiin tavalla tai toisella, oli se sitten laulua, soittoa, tanssia tai puhetta. Orffin ajatuksia sovelletaan useimmiten ryhmämuotoisessa opetuksessa. Kuuntelemisen taitoa korostetaan. Luominen ja musiikillisten ongelmien ratkaisu improvisoiden kasvattaa ihmistä musiikillisesti itsenäiseen ajatteluun. [5]

Orff koki Dalcrozen tapaan musiikin olevan suorassa yhteydessä liikkumiseen. Orff näki myös kielen ja musiikin yhteneväisyyksissä hyvän pohjan niin oppilaan musikaalisuuden kuin äidinkielenkin taitojen kehittämiselle. Runoja, loruja ja sananparsia käytetään Orff-pedagogiikan välineinä [6], siinä missä myös esimerkiksi kansantansseja [7]. Orff-pedagogit usein soveltavat itse oman kulttuurinsa materiaalia opetuksessa.

Orff-soittimisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osallistuminen oli Orffin ajattelun mukaan yksi musiikillisen kasvatuksen kulmakivistä. Perinteiset orkesterisoittimet vaativat paljon itsenäistä harjoittelua, jotta itseilmaisu soittamalla olisi mielekästä. Ryhmämuotoisessa opetuksessa harvemmin on kuitenkaan aikaa ja resursseja ottaa haltuun useita teknisesti vaikeita soittimia.[8]

Orff oli kiinnostunut perkussioista, ja Orffin tuttavat lähettivät hänelle matkoiltaan ulkoeurooppalaisia soittimia, mm. ksylofonin [9]. Käyttöliittymän helppous lienee johtanut siihen, että ksylofoni ja sen muunnelmat päätyivät osaksi orffilaista musiikkikasvatusta. Useimmat lyömäsoittimet ovat helppoja soittaa, käteviä säilyttää ja suhteellisen edullisia valmistaa.

Etnomusikologi Curt Sachsin suosituksesta Orff liitti mukaan myös nokkahuilun. Nokkahuilu on ksylofonin ohella melodiasoitin. Sillä voidaan kuitenkin tuottaa myös pitkiä ääniä. Puhallinsoittimena sen tekniikka myös eroaa lyömäsoittimista, joten se antaa oman teknisen lisänsä Orff-pedagogiikan mahdollisuuksiin. Nokkahuilu on alkuperältään vanha ja monessa kulttuurissa tavattu, joten sille on olemassa sopivaa ohjelmistoa. Soittimen alkukantaisuus sopii myös Orffin ajatukseen siitä, että musiikin historia ja yksilön musiikillinen kasvaminen on rinnastettavissa yhteen ”musiikillisen evoluution” ilmiöön. [10]

Säveltapailu ja ohjelmisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säveltapailu kuuluu orff-pedagogiikkaan luonnollisena osana musiikillista luomista. Orff ei ottanut kantaa siihen, millä systeemillä säveltasoja kannattaa opettaa[11]. Musiikillista luomista helpottamaan Orff nosti esille pentatoniset asteikot. Pentatonisia asteikoita käytetään useissa musiikkikulttuureissa, ja sen on soinniltaan konsonoiva. Pentatonisen asteikon säveliä käyttämällä on siis vaikea improvisoida ”väärin” [12]. Orff ja Keetman suosittelivat improvisoinnin pohjalle bordunasävelten käyttöä [12]. Ostinatot nähtiin helposti lähestyttävänä tapana hahmottaa ja soveltaa musiikkia käytännössä. [13]

Sovellettujen soittimien lisäksi Orff korostikin myös sovelletun musiikin tärkeyttä. Orff itse käytti oman kulttuurinsa kansanlauluja ja –runoutta. Orff korosti, että kussakin kulttuurissa on käytettävä sen omaa materiaalia omaan äidinkieleen liittyvän kielellisen rytmiikan oppimiseksi. Runot ja lorut ohjaavat lasta kuulemaan sävyjä niin kielessä kuin musiikissakin. Kielellinen ja musiikillinen merkityksenmuodostus kulkee Orff-pedagogiikassa käsi kädessä. [14]

Orff-pedagogiikka musiikkikasvatuksen perinteenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orff kehitti pedagogiikkaansa tanssikoulun musiikinopettajana. Güntherschulessa opiskeltiinkin juuri musiikin ja tanssin yhdistämistä. Ilmaisullinen murros näkyi ja kuului kaikissa taiteissa 1900-luvun alussa, ja musiikin ja liikkeen yhteyttä korosti ennen Orffia Emile Jacques-Dalcroze, joka hänkin liikkui tanssipiireissä ja jonka ajattelu näkyy Güntherschulen painotuksissa.[1]

Orff-pedagogiikasta puhuttaessa painottuu kuitenkin ennen kaikkea musiikkikasvatus. Orffin ajattelutapa levisi paitsi painettujen kokoelmien, myös radion musiikkiohjelmien myötä. On siis luonnollista, että ajatteluun tarttui ensimmäisenä juuri muusikot ja musiikinopettajat. Orffin menetelmät olivat alun perin ennen kaikkea tanssikoulun musiikinopetusta, liikkeessä ilmenevää musiikkia ja musiikissa ilmenevää liikettä korostavaa. Orffin ja Keetmanin perustyö musiikin alkeiden opetuksen parissa sotien jälkeen muodosti orffilaisesta musiikkipedagogiikasta juuri musiikkia painottavaa. Painettu teksti ja radio-ohjelmat lienevät vaikuttaneen pedagogiikan painottumiseen musiikkiin, jättäen liikkumisen vähemmälle huomiolle. [15]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Alberto Fassone: Orff, Carl (vaatii rekisteröitymisen) Grove Music Online / Oxford Music Online. Viitattu 23.12.2016.
  2. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 4
  3. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation, s. 5
  4. a b Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation, s. 6-7
  5. Frazee, J. (1987). Discovering Orff. A Curriculum for Music Teachers. New York: Schott Music Corporation. S. 7
  6. Frazee, J. (1987). Discovering Orff. A Curriculum for Music Teachers. New York: Schott Music Corporation. S. 14
  7. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 35
  8. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 85
  9. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 86-87
  10. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 101-102
  11. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 135
  12. a b Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 141, 150
  13. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 154
  14. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 17-26
  15. Goodkin, D. (2002): Play, Sing & Dance. An Introduction to Orff Schulwerk. Miami, FL : Schott Music Corporation. S. 56-57