Olav Valen-Sendstad

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Olav Valen-Sendstad (30. kesäkuuta 1904, Notodden, Norja5. toukokuuta 1963 Oslo, Norja)[1] oli norjalainen pappi ja filosofian tohtori. Hän oli merkittävä hahmo Norjan kirkollisessa ja yleisessä kulttuurielämässä 1930–1950-luvuilla. Arvostetun ja huomatun henkilön hänestä teki hänen rohkea kirjallinen ja suullinen julistus. Välillä keskustelu hänen ympärillään kävi hyvin kiivaana. Hänen kirjallinen tuotantonsa kattoi 30 teosta sekä paljon muun muassa teologisia ja filosofisia aikakauskirja- ja sanomalehtiartikkeleita. [2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olav Valen-Sendstad syntyi esikoisena 30.6.1904 Notoddenissa Norjassa Aksel Sendstadin ja Magnhildin o.s. Valenin perheeseen. Muita sisaruksia hänellä oli viisi. Vuonna 1906 perhe muutti Kristianiaan/Osloon. Isä toimi teollisuusyrittäjänä sekä ammatillisen oppilaitoksen opettajana. Äiti oli kahden lähetystyöntekijän, Dorothe ja Arne Valenin tytär. Hän itse oli koulutukseltaan opettaja ja aktiivinen kristillisessä järjestötoiminnassa. Hänellä oli suuri vaikutus poikaansa. Perhe oli suhteellisen varakas ja ylempää keskiluokkaa. Sitä on luonnehdittu "erittäin kultivoituneeksi". Kristillinen usko oli perheelle olennaista. Isän suvusta tuli haugelaisia korostuksia ja äidin puolelta roseniolaisia korostuksia.[3]

Valen-Sendstad avioitui Gudrun Lunden kanssa 18.12.1928 Stavangerissa. Heillä oli kaksi tytärtä ja poika Aksel (s. 1932). Olav Valen-Sendstadin vaimo johti joitain toimintapiirejä miehensä seurakunnassa.[4]

Hengellinen herääminen ja tie papiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olav Valen-Sendstad liitettiin Norjan evankelis-luterilaiseen kirkkoon (Den norske kirke) pian syntymänsä jälkeen kristillisen kasteen kautta. Hän sai kristillisen kasvatuksen ja tunnustautui kristityksi lukiossa, mutta viimeisenä kouluvuotenaan hän koki ajautuneensa pois uskosta. Vuonna 1923 hän kuitenkin alkoi opiskella teologiaa Oslon yliopistossa. Hänelle tuli opintojen alkupuolella hengellinen kriisi, joka päättyi hyvin. Sillä oli suuri vaikutus hänen myöhempään elämään ja ajatteluun. Murroskokemuksen jälkeen Valen-Sendstad siirtyi vuonna 1926 opiskelemaan Seurakuntatiedekuntaan. Valmistumisen jälkeen hänet vihittiin papiksi Oslossa 18.1.1929. Hän aloitti työnsä Oslon Sinisessä Ristissä, joka toimi evankelioivasti ja diakonisesti alkoholistien hyväksi sekä teki ennalta ehkäisevää kristillistä raittiustyötä. Vuonna 1931 hän muutti kirkkoherraksi Lounais-Norjaan Stavangerin hiippakuntaan Ryfylken rovastikunnaltaan pieneen Jelsan maalaisseurakuntaan. Hän haki useaa seurakuntavirkaa 1930-luvulla. Lopulta hänet nimitettiin Stavangerin Pyhän Johanneksen seurakunnan kappalaiseksi.[5]

Norjan natsimiehitys 1940-1945[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun saksalaiset miehittivät Norjaa, toimi Olav Valen-Sendstad aktiivisesti kirkon vastarintaliikkeessä (kirkefronten). Hän oli myös merkittävä osapuoli laadittaessa julistusta nimeltä Kirkon perusta (Kirkens grunn). Sen suoritti Kristillinen yhteisneuvosto (Kristent Samråd) Oslon piispa Eivind Berggravin johtamana. Tämän lausuman perusteella enemmistö papeista luopui virastaan valtiovirkamiehenä pääsiäisenä 1942. Sen jälkeen Olav Valen-Sendstad toimi Lähetysseuran matkasaarnaajana. Kymmenet papit - Olav Valen-Sendstad mukaan lukien - joutuivat eräänlaiselle "keskitysleirille" Lillehammeriin 1944-1945. Leirillä oli päivittäinen ilmoittautumisvelvollisuus.[6]

Filosofian tohtorinväitös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valen-Sendstad laittoi filosofian väitöskirjansa aluille vuonna 1936 ja jätti vuonna 1942 sen Oslon yliopistoon esitarkastettavaksi. Yliopisto jouduttiin kuitenkin sulkemaan sodan takia. Vasta vuonna 1946 hän sai tiedon, että väitöskirja on hyväksytty esitettäväksi. Väitös pidettiin keväänä 1948. Sitä seuranneen lukuvuoden Valen-Sendstad hoiti sijaisena Oslon yliopistossa toisen vastaväittäjän, Arne Næssin filosofian professuuria. Silti akateeminen virkaura filosofina tai teologina ei avautunut. Valen-Sendstad jäi vuonna 1955 sairauseläkkeelle ja muutti Osloon.[7]

Olav Valen-Sendstad vaikuttajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olav Valen-Sendstad oli ahkera kirjoittaja sekä värikäs ja kiistelty henkilö Norjassa 1930-1950-luvuilla. Hänen kirjallinen tuotanto keskittyi hengellisiin, teologisiin ja kirkollisiin kysymyksiin ennen sotaa (1940-1945). Sen jälkeen hän käsitteli monissa sanomalehtikirjoituksissa myös yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia kysymyksiä periaatteelliselta kannalta. Olav Valen-Sendstadia pidettiin 1940- ja 1950-luvuilla Norjan kiistellyimpänä ja tunnetuimpana pappina. Hänellä oli paljon kannattajia, mutta myös vastustajia. Hänellä oli suuri vaikutus, vaikka ulkoisesti hänen asemansa oli vaatimaton. Hän sai tunnustusta terävänä ajattelijana myös vastustajiltaan. Häntä arvostettiin merkittävänä kristillisen uskon apologeettana myös sellaisissa piireissä, joissa hänen ajatteluun ei muuten yhdytty. Olav Valen-Sendstad oli suuri vaikuttaja ja "suhteellisen laajojen kristillisten piirien ajatusten tulkki".[4]

Konfliktit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valen-Sendstadilla ajautui konflikteihin useiden teologien kanssa, eikä ainoastaan liberaalien vastustajiensa kanssa, vaan myös häntä lähempänä olleiden konservatiivisten teologien kanssa. Hänellä murtui suhde Ole Hallesbyhyn, Leiv Aaleniin sekä muutamiksi vuosiksi Carl Fredrik Wisløffiin. Wisløff oli sanoutunut julkisesti irti Valen-Sendstadin käsityksestä, että polttohautaus olisi synti.[7]

Lillehammerin "pappissiirtolassa" syntyi uusia yhteyksiä ja aiemmat taisteluasetelmat tasoittuivat suhteessa "liberaaliseen" pappisryhmään. Valen-Sendstad ei julkisesti arvostellut niitä pappeja ja teologeja, joiden kanssa hän oli Lillehammerissa ystävystynyt.[7]

Suhde Norjan kirkkoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valen-Sendstadin ihanne oli kansankirkko eikä valtiokirkko. Hän samastui ja sitoutui Norjan kirkkoon vahvasti myös sodan jälkeen. Valen-Sendstadin kastekäsitys muuttui vuonna 1954 ja siitä seurasi vaikea uskonkonflikti, kun hän oli julkaissut oman kastekaavan. Hän oli käyttänyt jo jonkin aikaa omaa kastekaavaansa, jossa näkyi hänen uusi kastekäsitys. Hän aikoi jatkossakin käyttää omaa kaavaansa ja suositteli sitä yleiseksi kaavaksi Norjan kirkossa. Uusi kastekäsitys oli, että kaste ei uudestisynnytä ilman uskoa. Kaste on Jumalan lupaus, vakuutus ja armontarjous. Vastustus, jota Valen-Sendstad sai, teki hänestä kirkkokriittisemmän. Hän ei palannut papinvirkaan, kun oli tämän kiistan keskeltä jäänyt pitkälle sairauslomalle. Valen-Sendstadin hengellinen viitekehys sijoittuu selkeästi Norjan järjestökristillisyyteen.[8]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olav Valen-Sendstad kuoli 5.5.1963 58 vuoden iässä Oslossa, jonne hänet myös haudattiin.[8]

Aksel Valen-Sendstad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Professori Aksel Valen-Sendstad on Olav Valen-Sendstadin poika. Aksel Valen-Sendstad oli ensimmäiseltä ammatiltaan upseeri. Hän väitteli teologian tohtoriksi vuonna 1969 Oslon yliopistossa ja on toiminut uskonnonopettajana, Nottoddenin opettajainkoulutuslaitoksen lehtorina sekä systemaattisen teologian professorina Stavangerin lähetyskorkeakoulussa ja myöhemmin Seurakuntatiedekunnassa Århussissa Tanskassa. Hän on tietoisesti rakentanut paljon isänsä filosofisten ja teologisten katsomusten varaan.[9]

Aksel Valen-Sendstadin kirjoittama dogmatiikan yleisesitys on käännetty suomeksi vuonna 1985 nimellä Kristillinen dogmatiikka.

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pistin lihassa
  • Ihminen kohtaa Jumalan
  • Sovinto Jumalan kanssa
  • Olenko kristitty?
  • Voiko kristitty olla sotilas?
  • Unelma vapaasta tahdosta
  • Uskosta vanhurskas

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raimo Mäkelä, esipuhe kirjaan Olav Valen-Sendstad, Ihminen kohtaa Jumalan, Perussanoma, 2004
  • Raimo Mäkelä, Olav Valen-Sendstadin elämä, työ ja tuotanto: eksistentiaalisista kokemuksista

rakentamiseen ja rajankäyntiin (artikkeli)

  1. Mäkelä s. 1,s. 44
  2. Mäkelä 2004 s. 8-9
  3. Mäkelä s. 1,s. 41
  4. a b Mäkelä s. 42
  5. Mäkelä s. 1,s. 42
  6. Mäkelä s. 41
  7. a b c Mäkelä s. 43
  8. a b Mäkelä s. 44
  9. Mäkelä s. 4,s. 42