Nuclei Armati Rivoluzionari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Nuclei Armati Rivoluzionari (”Vallankumoukselliset aseelliset solut”, lyhenne NAR) oli Italiassa vuosina 1977–1983 toiminut terroristijärjestö. NAR oli alkujaan yksi Italian väkivaltaisten ”lyijyvuosien” uusfasistisista ryhmistä, mutta se kääntyi myöhemmin muita uusfasisteja vastaan ja toimi sen jälkeen ilman selkeää ideologiaa. Se suhtautui hyvin vihamielisesti valtioon ja poliisiin. NAR:n johtajat Valerio Fioravanti ja Francesca Mambro tuomittiin pääsyyllisinä vuoden 1980 Bolognan pommi-iskuun, jossa kuoli 85 ihmistä.

NAR oli Italian 1970-luvun lopun merkittävin ja väkivaltaisin oikeistolainen terroristijärjestö.[1] Bolognan iskun ohella sen jäsenten tiedetään surmanneen 28 ihmistä, joista 16 oli valtiovallan edustajia (pääosin poliiseja), seitsemän pettureiksi väitettyjä uusfasisteja, kaksi vasemmistolaisia aktivisteja ja kolme erehdyksessä surmattuja sivullisia. NAR:n toiminnasta on tuomittu oikeudessa noin 60 henkilöä. Ryhmän entiset jäsenet ovat tunnustaneet muut murhat mutta kiistäneet syyllisyytensä Bolognan pommi-iskuun.[2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

NAR:n johtajat Valerio Fioravanti ja Francesca Mambro.

NAR syntyi tilanteessa, jossa Italian viranomaiset olivat 1970-luvun puolivälissä lakkauttaneet tärkeimmät ”ensimmäisen sukupolven” militantit uusfasistiset järjestöt, kuten Ordine Nuovon ja Avanguardia Nazionalen, ja maan äärioikeisto joutui järjestäytymään uudelleen samalla kun äärivasemmiston väkivalta lisääntyi.[3][1] Monet nuoren polven uusfasistit pettyivät myös MSI-puolueeseen, joka ei tuominnut poliisin suorittamaa nuoren uusfasistin ampumista tammikuun 1978 niin sanottujen Acca Larentian surmien yhteydessä.[2][3]

NAR:n keskushenkilö Valerio ”Giusva” Fioravanti oli alkuaan tunnettu lapsinäyttelijä. Muita perustajajäseniä olivat hänen veljensä Cristiano sekä heidän ystäväpiiriinsä kuuluneet Franco Anselmi ja Alessandro Alibrandi. He olivat tuolloin kaikki hyvin nuoria, ja olivat olleet jo teini-iästä alkaen mukana uusfasististen ja äärivasemmistolaisten ryhmien jatkuvassa keskinäisessä katuväkivallassa, jossa uusfasistit olivat joutumassa altavastaajiksi. Heidät oli väkivaltaisen toimintansa vuoksi erotettu MSI:stä. NAR:n enimmillään kymmenen henkilöä käsittäneeseen ydinryhmään kuuluivat myös Francesca Mambro ja osin eritrealaista sukua ollut Giorgio Vale, vaikka uusfasististen ryhmien johdossa ei yleensä ollut naisia tai afrikkalaistaustaisia.[2] NAR:n teoreetikkoihin kuului Dario Pedretti.[1]

Nimen Nuclei Armati Rivoluzionari keksi Mambro ja se otettiin käyttöön syksyllä 1977. Fioravanti ja Mambro halusivat NAR:n olevan ”avoin toimintamalli” ilman tiukasti määriteltyä organisaatiota, hierarkiaa, jäsenyyttä tai poliittisia päämääriä. Sen nimeä sai käyttää kuka tahansa spontaanista aseellisesta toiminnasta kiinnostunut.[2][1][3] Pieni ydinpiiri suoritti kuitenkin lähes kaikki ryhmän nimissä tehdyt murhat. Ne tehtiin pääosin ampumalla, mutta ryhmä teki myös pommiattentaatteja ja polttopulloiskuja.[2] Ensimmäinen murha tapahtui 30. syyskuuta 1977, jolloin Cristiano Fioravanti ja Alibrandi ampuivat Roomassa äärivasemmistolaisen Lotta Continua -järjestön aktiivin Walter Rossin.[2] Kahdessa vuodessa tehtiin yli sata väkivaltaista iskua.[3]

NAR päätti lopulta katkaista hyödyttömän koston kierteen äärivasemmiston kanssa. Koska uusfasisteja kuoli mellakoissa myös poliisien ampumina, NAR alkoi noin vuodesta 1979 lähtien nähdä ensisijaisena vihollisenaan Italian valtion.[2] Aiemmat uusfasistiliikkeet olivat yleensä tähdänneet suunniteltuun vallankaappaukseen, mutta NAR halusi sen sijaan horjuttaa valtiota laajalla väkivallalla.[1][3] Koska MSI ja vanhat uusfasistiset ryhmät eivät pyrkineet kaatamaan valtiovaltaa ja olivat hyvissä suhteissa poliisiin, NAR alkoi pitää niitä pettureina ja siten myös vihollisina. Syksystä 1980 alkaen NAR murhasi useita kilpailevan uusfasistisen ryhmän Terza Posizionen (TP) johtajia samalla kun monet TP:n nuoret jäsenet loikkasivat NAR:ään. Useimmat NAR:n jäsenistä katsoivat lakkaneensa jossain vaiheessa olemasta uusfasisteja ja olleensa sen jälkeen vain ”vallankumouksellisia” ilman selkeää ideologiaa.[2] NAR teki myös aloitteita yhteistyöstä vasemmistolaisten ryhmien kanssa, jotka eivät kuitenkaan vastanneet tarjouksiin.[1]

NAR:n toiminta oli pääosin suunnittelematonta ja kaoottista. Iskut olivat huonosti valmisteltuja ja uhreiksi valikoitui monesti erehdyksessä viattomia sivullisia. NAR:n ydinpiiriä motivoi halu kostaa ”järjestelmälle” ja ”pettureille” sekä elää yhteiskunnan vallitsevista arvoista poikkeavaa ”sankarillista” elämää.[2] Aseellinen väkivalta oli itsetarkoituksellista.[3] Toimintaa rahoitettiin ryöstöillä ja aseita hankittiin ryöstämällä asekauppoja.[2][3] Yksi NAR:n merkittävimmistä suunnitelman mukaan onnistuineista iskuista oli uusfasistien toimintaa tutkineen tuomari Mario Amaton murha Roomassa 23. kesäkuuta 1980.[2][3] NAR teki yhteistyötä Roomassa toimineen järjestäytyneen rikollisjärjestön Banda della Maglianan kanssa muun muassa asekaupassa, suojelurahojen hankinnassa ja murhissakin.[4]

NAR:n perustajajäsenistä Anselmi kuoli 6. maaliskuuta 1978, kun röystön kohteena ollut asekauppias ampui hänet. Valerio Fioravanti jäi kiinni 5. helmikuuta 1981 haavoituttuaan vaikeasti ammuskelussa karabinieerien kanssa ja soitettuaan itselleen ambulanssin. Cristiano Fioravanti pidätettiin 8. huhtikuuta 1981, jolloin hän ilmiantoi ryhmän muut jäsenet. Alibrandi kuoli 5. joulukuuta 1981 ammuskelussa poliisin kanssa. Ampumavälikohtauksessa haavoittunut Mambro vangittiin sairaalasta 5. maaliskuuta 1982. Vale kuoli ammuskelussa poliisin kanssa 5. toukokuuta 1982, virallisen tiedon mukaan ammuttuaan itsensä.[2]

Alkuperäisten jäsenten kuoltua tai jäätyä kiinni NAR:n toimintaa jatkoi toinen sukupolvi, joka muodostui pääosin entisistä TP:n jäsenistä.[2] Bolognan iskuun liittyneet pidätykset ja omien jäsenten epäileminen poliisin ilmiantajiksi heikensivät NAR:ää huomattavasti 1980-luvun alussa.[1] Väkivaltaiset iskut jatkuivat vuoteen 1982. Viimeinen merkittävä jäsen, Gilberto Cavallini, vangittiin syksyllä 1983.[2] Vielä vuonna 1988 NAR:n nimissä yritettiin tehdä pommi-isku Milanon pääpoliisiasemalle.[1]

Bolognan pommi-isku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bolognan pommi-iskun tuhoja raivataan.

Vakavin terrori-isku, johon NAR on liitetty, on Bolognan keskusrautatieaseman odotussalissa 2. elokuuta 1980 tapahtunut pommi-isku, jossa kuoli 85 ja haavoittui 218 täysin satunnaista ihmistä, joukossa lapsia.[2][3] Iskun jälkeen paikallisen sanomalehden toimitus sai puhelun, jossa NAR:n ilmoitettiin ottavan siitä vastuun.[3] Iskun motiivi on jäänyt epäselväksi. Siitä nostettiin syytteet 105:aa uusfasistia vastaan, joukossa sekä NAR:n että TP:n jäseniä.[2] Asiaa käsiteltiin vuodesta 1987 alkaen seitsemässä peräkkäisessä oikeudenkäynnissä. Lopulta iskusta tuomittiin NAR:n johtajat Valerio Fioravanti ja Francesca Mambro sekä sen jäsen Luigi Ciavardini. Fioravanti ja Mambro ovat tunnustaneet lukuisia muita murhia mutta väittävät olevansa syyttömiä Bolognan iskuun.[2][3] Heitä vastaan ei ollut raskauttavaa teknistä näyttöä, ja tuomio perustui pääasiassa yhden todistajan kertomukseen. Monet Italiassa ovat suhtautuneet tuomioon epäillen.[2]

Fioravanti ja Mambro menivät naimisiin vankilassa. He ovat sittemmin vapautuneet.[2]

Muita epäiltyjä murhia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valerio Fioravantia ja Gilberto Cavallinia syytettiin myös Sisilian aluehallituksen johtajan Piersanti Mattarellan vuonna 1980 tehdystä murhasta, jonka NAR:n väitettiin suorittaneen mafian tilauksesta, mutta oikeus vapautti heidät syytteistä vuonna 1995 samassa yhteydessä kun murhan tilanneet mafiajohtajat tuomittiin. Entinen mafian jäsen Francesco Marino Mannoia nimesi vuonna 1993 Mattarellan surmaajiksi neljä mafian jäsentä, joita ei kuitenkaan ole tuomittu teosta todisteiden puuttumisen vuoksi.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h Armed Revolutionary Nuclei (englanniksi) Center for International Security and Cooperation (CISAC), Stanford University. Viitattu 30.4.2023.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Anton Monti: Mustat vuodet: Uusfasismi Italiassa 1945–2016, s. 173–202. Kustantamo Tarke, Turku 2017.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k Italian Neofascism and the Years of Lead: A Closer Look at the Nuclei Armati Rivoluzionari (englanniksi) Middlebury Institute of International Studies. Viitattu 30.4.2023.
  4. ↑ Michael Colborne: What links organised crime with the radical right? (englanniksi) Centre for Analysis of the Radical Right 16.7.2021. Viitattu 14.5.2023.
  5. ↑ Val & Jon Culley: Piersanti Mattarella - assassination victim (italiaksi) Italy On This Day -blogi 6.1.2023. Viitattu 14.5.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Nuclei_Armati_Rivoluzionari&oldid=21559002”