Neuvostoliiton kielipolitiikka
Neuvostoliiton kielipolitiikalla viitataan Neuvostoliiton suhtautumiseen eri kansallisuuksien kieliin. Vaikka virallista kieltä ei ollut, Neuvostoliitossa venäjällä oli yleisliittolaisen kielen asema. Venäjän kieltä opiskeltiin kaikissa Neuvostoliiton tasavalloissa ja virastoissa oli osattava venäjää.
Venäjän ohella Neuvostoliitossa oli eri kansallisuuksien pienempiä kieliryhmiä, jotka ajoittain joutuivat syrjittyyn asemaan. Eri tasavalloissa myös kansan oma kieli oli alueesta riippuen merkittävässä asemassa.
Lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Bolševikkijohtaja Vladimir Lenin vastusti venäjän kielen pakolla opettamista ja venäjän määräämistä valtakunnalliseksi kieleksi, joten Neuvostoliiton perustuslaissa ei kieliasiaa mainittu. Myös neuvostotasavaltojen perustuslaeista kielipykälä puuttui lukuun ottamatta Azerbaidžania, Gruusiaa ja Armeniaa, joiden paikallisilla kielillä oli tasavallan perustuslaissa vahvistettu asema.[1]
Neuvostoliiton perustuslaissa säädettiin kuitenkin kansalaisten oikeudesta äidinkieliseen kouluun (45 §), oikeudesta äidinkieliseen oikeudenkäyntiin (159 §) sekä siitä, että Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston päätökset ja muut asiakirjat julkaistiin neuvostotasavaltojen kielillä (116 §).[1]
Venäläistämisohjelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
NKP:n keskuskomitea teki syksyllä 1978 venäjän kielen opetuksen tehostamista koskevan salaisen päätöksen, joka oli otsikoitu Venäjän kielen omaksumisen ja opettamisen edistämisestä kaikissa neuvostotasavalloissa. Tavoitteena Neuvostoliiton kielipolitiikassa oli täydellinen kaksikielisyys ei-venäläisissä neuvostotasavalloissa. Venäjän neuvostotasavaltaa kaksikielisyyden tavoite ei koskenut.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Sinilind, Sirje: Viro ja Venäjä. Huomioita Neuvostoliiton kansallisuuspolitiikasta Virossa 1940-1984, s. 37-42. ALEA-KIRJA, 1985. ISBN 951-9272-97-6.