Maailmanjääoppi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Maailmanjääoppi tai kosminen jääteoria (saks. Welteislehre) on erikoinen maailmanselitysoppi, jonka kehitteli vuonna 1894 itävaltalainen kaivosinsinööri ja amatööritähtitieteilijä Hans Hörbiger. Sen pääajatus on, että planeetat ja yötaivaalla näkyvät tähdet ovat jäätä. Tuolloin ei tiedetty, mitä galaksit ovat, eikä ymmärretty Linnunradan olevan sellainen, joten oletettiin, että maailmankaikkeuteen kuuluvat vain Aurinkokunta sekä taivaalla näkyvät tähdet.

Hörbigerin sanotaan saaneen oivalluksensa katsellessaan kaukoputken läpi Kuuta. Sen kirkkaus sai hänet vakuuttuneeksi, että Kuun pinta koostuu jäästä. Myös Linnunradan loisteen hän ajatteli olevan lukemattomista jäälohkareista heijastuvaa Auringon valoa. Raekuurojen hän päätteli olevan peräisin tällaisten jäämöykkyjen iskeytymisestä ilmakehään.

Aurinkokunnan synty ja kehitys maailmanjääopin mukaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teorian mukaan aurinkokunnat ovat syntyneet siten, että jättiläiskokoiseen tähteen törmäsi suuri määrä toisen, ammoin kuolleen tähden jääpitoisia jäännöksiä. Seuranneessa räjähdyksessä avaruuteen sinkoutui valtavat määrät vesihöyryä joka tiivistyi jääksi. Jää kasautui aikojen kuluessa planeetoiksi. Yksi muodostuneista aurinkokunnista oli omamme, jossa muinoin oli paljon enemmän planeettoja kuin nykypäivänä. Sen ympärillä on noin kolme kertaa Neptunuksen etäisyydellä oleva rengas, joka koostuu miljoonista jäisistä taivaankappaleista ja jonka näemme Linnunratana.

Aurinkokunnalla on takanaan pitkä kehityshistoria. Ulommat planeetat ovat suuria koska ne ovat nielaisseet enemmän jääplanetoideja kuin pienemmät sisäplaneetat. Planeettainvälinen avaruus ei teorian mukaan ole tyhjä vaan sisältää ohutta vetykaasua, joka hidastaa planeettojen kiertoliikettä Auringon ympäri ja saa ne maailmankausien kuluessa hitaasti kiertymään lähemmäksi keskustähteä. Tämän vuoksi myös Kuu kiertää Maata spiraalin muotoista rataa ja tulee lopulta kaukaisessa tulevaisuudessa maapallon Rochen rajan sisälle, jolloin se pirstoutuu vuorovesivoimien takia ja sen sirpaleet satavat Maahan massiivisina raekuuroina.

Hörbigerin mukaan Maata on muinoin eri aikoina kiertänyt useampikin kuu, joista nykyinen Kuu on vain viimeinen. Kukin niistä on hänen mukaansa alkujaan kiertänyt Aurinkoa planeettana Maan ja Marsin ratojen välissä, mutta niiden rata on vähitellen siirtynyt lähemmäs Aurinkoa, kunnes niistä kukin vuorollaan on ensin joutunut Maata kiertävälle radalle ja myöhemmin törmännyt Maahan. Nämä törmäyskatastrofit ovat yhteydessä muinaisten kulttuurien perimätietoon. Hörbigerin mukaan nykyinen Kuukin tulisi vielä aikanaan törmäämään Maahan. Vielä myöhemmin saman kohtalon kokee hänen mukaansa Mars, josta tulee Maan seuraava ja samalla viimeiseksi jäävä kuu.

Edellisen, kenotsooisella maailmankaudella Maata kiertäneen kuun törmäys ja nykyisen kuun joutuminen Maan sieppaamaksi ovat teorian mukaan tunnistettavissa vanhojen kulttuurien lukemattomista myyteistä ja legendoista. Esimerkiksi tarina vedenpaisumuksesta liittyy törmäävän kuun nostattamaan vuoksiaaltoon. Viimeisimmästä kuutörmäyksestä on teorian mukaan kulunut noin 10000 vuotta.

Teorian kulta-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedeyhteisö piti Hörbigerin teoriaa alusta lähtien näennäistieteenä. Seurauksena oli että kannattajia kalasteltiin tavallisen kansan parista. Maailmanjääopin kannattajakunta alkoi saada uskonnollisen kultin piirteitä ja sillä oli myös yhä enemmän natsisympatioita. Osa kannattajista jopa häiriköi tähtitieteellisissä kokouksissa vaatien "oppikirjatähtitieteen" sijaan Hörbigerin teorian mukaista tutkimusta.

Hörbiger vastasi uhmakkaasti saamaansa maailmanjääoppia koskevaan kritiikkiin. Kun joku perusteli hänelle matemaattisesti ettei hänen teoriansa ollut toimiva, hän vastasi: "Laskelmien tekeminen vain johtaa harhaan." Joku myös muistutti Hörbigeriä siitä, että moinen epätieteellisyys oli insinööriltä hyvin kummallista. Kuun pinta ei voinut olla jäätä koska sen lämpötila auringonvalossa ylittää veden kiehumispisteen. Kolmas kertoi valokuvista, jotka osoittivat ettei Linnunrata suinkaan koostunut jäähiukkasista vaan miljoonista tähdistä, mihin Hörbiger totesi kuvien olevan väärennöksiä, jotka olivat "taantumuksellisten" tähtitieteilijöiden tekemiä. Eräälle kritisoijalle Hörbiger kirjoitti takaisin: "Joko uskotte minua ja opitte, tai suhtaudun teihin kuin viholliseen."

Hörbiger kuoli vuonna 1931. Maailmanjääoppi sai toden teolla tuulta siipiensä alle natsien noustessa valtaan Saksassalähde?. Adolf Hitler hyväksyi teorian osaksi kansallissosialistisen puolueen maailmankuvaa ja Hörbigeriä alettiin pitää kutakuinkin Saksan Kopernikuksena. Teoria tuntui sopivan hyvin natsien juutalaisena pitämän suhteellisuusteorian arjalaiseksi vastineeksi.

Teorian puutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tieteellisestä näkökulmasta maailmanjääopin mukainen tapahtumien kulku on mahdoton, sillä Kuun törmääminen Maahan olisi sen luokan katastrofi että alkeellinenkaan elämä tuskin siitä selviytyisi. Teoria ei myöskään anna vastausta siihen, miksi Maa ei ole muiden planeettojen kaltainen jääpallo ja miksi sen kiertorata ei ole kiertymässä kohti Aurinkoa.

Suuren yleisön keskuudessa maailmanjääopilla oli kuitenkin jonkin verran kannatusta vielä toisen maailmansodan aikoihin ja sen jälkeenkin. Esimerkiksi Saksassa vielä 1950-luvulla noin miljoona ihmistä kertoi uskovansa maailmanjääoppiin. Osa teorian sisältämistä väitteistä on kuitenkin myöhempien havaintojen myötä osoittautunut paikkansapitäviksi, sillä Aurinkokunnan ulko-osissa on paljon jäisiä taivaankappaleita.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Egon Friedell: Uuden ajan kulttuurihistoria, eurooppalaisen sielun kriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti, 3. osa (Romantiikka ja liberalismi ; Imperialismi ja impressionismi) s. 600-602, 8. painos WSOY 1996, ISBN 951-0-15778-3