Lauri Pieti
Lauri Heikki Pieti (11. marraskuuta 1898 Lumijoki – 6. kesäkuuta 1966) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Hän sai tulikasteensa sotilaana Saksan itärintamalla Misse-joella vuonna 1916. Myöhemmin hän osallistui Suomen sisällissotaan Valkoisen armeijan jääkärijoukkojen joukkueenjohtajana. Hän osallistui vielä talvi- ja jatkosotaankin, joista jälkimmäisessä hän haavoittui partisaanien hyökkäyksessä.[1][2]
Perhe ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pietin vanhemmat olivat maanviljelijä Erkki Pieti ja Anna Greta Risto. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 kansakoulun opettaja Impi Maria Pääskylän kanssa. Hän kävi kansakoulun ja maamieskoulun Oulaisissa vuonna 1915. Hän kävi tiedonantoaliupseerikurssin Kouvolassa ja armeijan urheilunjohtajakurssin Jyväskylässä vuonna 1919.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pieti liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 2. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen Libaussa pataljoonan pioneerikomppaniaan 23. syyskuuta 1917. Lisäksi hän kävi Libaussa Rautatienrakennuskurssin samaisena vuonna 1917.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pieti astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä Saksassa 11. helmikuuta 1918 ja saapui Suomeen (Vaasaan) 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana. Hänet sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, jossa hän haavoittui pahasti 28. maaliskuuta 1918.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pieti palasi parannuttuaan 8. heinäkuuta 1918 alkaen takaisin 2. jääkärirykmenttiin, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Porin jalkaväkirykmentti 2 ja sitten Savon jääkärirykmentti. Hän toimi rykmentissä joukkueenjohtajana ja komppanianvääpelinä 3. ja 1. komppaniassa. Savon rykmentistä Pieti siirrettiin 1. huhtikuuta 1920 alkaen Keski-Suomen rykmenttiin, josta hän erosi 30. huhtikuuta 1922. Armeijasta eronsa jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Lumijoella ja toimi samalla jäsenenä Lumijoen suojeluskunnassa vuodesta 1920 alkaen.[1][2]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pieti osallistui talvisotaan työvelvollisten komppanianpäällikkönä Pioneeripataljoona 4:ssä osallistuen taisteluihin Talissa ja Mannikkalassa. Jatkosotaan hän osallistui kuljetusjoukkueenjohtajana 12. Kenttähevossairaalassa, jolloin hän haavoittui partisaanien hyökkäyksessä. Myöhemmin hän toimi kyseisen sairaalan komendanttina vuoteen 1942 saakka, jolloin hänet kotiutettiin. Kotiuttamisensa jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Lumijoella ja oli Lumijoen säästöpankin johtajana vuosina 1952–1962, jolloin hän siirtyi eläkkeelle. Hänet on haudattu Espooseen.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.