Latrunin taistelut
| Latrunin taistelut | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Israelin itsenäisyyssotaa | |||||||
 Taisteluja Latrunissa kesäkuussa 1948.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Latrunin taistelut olivat Israelin itsenäisyyssodan aikana käyty joukko taisteluja Israelin ja Transjordanian välillä strategisesti tärkeän Latrunin kukkulan hallinnasta Jerusalemin länsipuolella 25. toukokuuta – 18. heinäkuuta 1948. Kukkulaa hallinnut arabilegioona oli katkaissut Jerusalemiin johtavan tien ja näin eristänyt sen länsiosaa hallitsevat juutalaiset muusta Israelista. Israelilaiset tekivät kukkulaa vastaan neljä hyökkäystä, joissa kuitenkin lopulta epäonnistuttiin. Toisaalta Jerusalemiin rakennettiin taistelujen aikana vaihtoehtoinen tie nimeltä Burman tie kukkulan ohi.
Tapahtumapaikalla on nykypäivänä sotilasmuseo, joka on omistettu Israelin joukkojen ja Israelin itsenäisyyssodan muistolle.[1]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Latrun on kukkula Aijalonin laaksossa Jerusalemin länsipuolella. Britit olivat rakennuttaneet kukkulalle poliisilinnoituksen Palestiinan mandaattialueen levottomuuksien aikana vuosina 1936–1939 Tel Avivin ja Jerusalemin välisen tien vartioimiseksi.[2]
Britit lähtivät Palestiinasta toukokuussa 1948 ja Transjordanian armeija eli arabilegioona miehitti Latrunin kukkulan, sekä sen viereisen kukkula 314:n. Tie kohti Jerusalemia oli näin katkaistu.[2] Israelin hallitsema Jerusalemin länsiosa oli käytännössä piiritetty.[3] Israelin tuolloinen pääministeri David Ben-Gurion vaati kukkulan valtausta ja tien avaamista. Yhdistyneiden kansakuntien neuvotteleman tulitauon oli tarkoitus astua voimaan 11. kesäkuuta ja vaarana oli, että israelilaiset menettäisivät kaupungin hallinnan ennen tulitauon astumista voimaan. Yigael Yadin ja Haganahin johtajat vastustivat hyökkäyksen toteuttamista, koska he eivät uskoneet voimiensa riittävän kukkulan valtaukseen Ben-Gurionin vaatimuksesta hyökkäykseen ryhdyttiin tästä huolimatta.[2]
Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.png)
.png)
Ensimmäiseen hyökkäykseen osallistui Shlomo Shamirin komentamat 1 650 sotilasta 7. prikaatista ja 450 sotilasta 32. pataljoonasta. Monet sotilaista olivat saapuneet Israeliin vasta hiljattain ja monet eivät edes puhuneet hepreaa. Sotilaskoulutustakaan ei oltu juuri annettu. Puolustajat kuuluivat arabilegioonan 4. prikaatiin. Arabilegioonaa pidettiin tuolloin yleisesti Lähi-idän parhaiten koulutettuna ja varustettuna armeijana. Monet sen upseereista olivat brittejä.[2]
Israelilaisten hyökkäys alkoi aamulla 25. toukokuuta ja taistelut kestivät noin 12 tunnin ajan.[2] Hyökkäys oli alun perin tarkoitus toteuttaa yön pimeyden vielä vallitessa, mutta erinäisten viivästysten takia siihen ryhdyttiin vasta aamun jo koitettua.[3] Hyökkäävät israelilaiset joutuivat arabilegioonan konekiväärien ja tykistön kohteeksi heidän edetessään valaistussa maastossa. Hyökkäyksestä jouduttiin lopulta luopumaan raskaiden tappioiden jälkeen, jolloin israelilaiset palasivat lähtöasemiinsa. Virallisten lukujen mukaan he menettivät 139 miestä kaatuneina.[2]
Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen Ben-Gurion nimitti amerikkalaisen David Marcusin Jerusalemin rintaman komentajaksi. 30. toukokuuta yritettiin jälleen uutta hyökkäystä. Tällä kertaa hyökkääjien tukena oli 22 panssariautoa ja 13 puolitelavaunua.[2] Israelilaisten onnistui edetä aina kukkulan poliisilinnoituksen edustalle saakka. Linnoituksen muurin murtamista valmistellut pioneerijoukko sai kuitenkin osuman kranaatista.[3] Panssariajoneuvojen tukemanakaan israelilaisten ei onnistunut lopulta murtaa arabilegioonan puolustuksia kokonaan ja toinenkin hyökkäys epäonnistui edellisen tapaan.[2]
Kun kaksi hyökkäystä eivät onnistuneet tavoitteessaan avata Jerusalemiin johtava tie, Israel alkoi rakennuttaa vaihtoehtoista reittiä Jerusalemiin vanhojen paimenpolkujen pohjalle. Reitti sai lempinimen Burman tie.[2]
Tietä rakennettaessa Latrunia vastaan tehtiin hyökkäyksiä, joiden tarkoituksena oli estää arabilegioonaa häiritsemästä Burman tien rakennusta. Tie valmistui lopulta 9. kesäkuuta ja Jerusalem oli näin vapautettu piirityksestään. Samana päivänä yritettiin vielä kolmatta hyökkäystä Latrunia vastaan, mutta sekin tyrehytyi arabilegioonan puolustusasemiin.[2] YK:n tulitauko astui voimaan 11. kesäkuuta kello 10.[3]
Sodan ensimmäien tulitauko romahti 9. heinäkuuta ja israelilaiset ryhtyivät 14. heinäkuuta neljänteen ja viimeiseen yritykseen vallata Latrun.[2] Jordanialaiset olivat tällä välin tuoneet alueelle vahvistuksia ja esimerkiksi panssarivaunuja. Hyökkääjien ei onnistunut vallata kukkulaa ennen sodan toista tulitaukoa, joka alkoi 18. heinäkuuta kello 19.[3]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.png)
Latrun jäi sodan jälkeen Jordanialle ja kukkula uhkasi edelleen Jerusalemiin kulkevaa päätietä. Kukkula uhkasi myös Israelin tuolloista kansainvälistä lentokenttää.[2] Arabilegioona oli räjäyttänyt Jerusalemin vesihuollolle tärkeän pumppulaitoksen Latrunissa 12. elokuuta, mutta Jerusalemiin onnistuttiin rakentamaan vesiputki Burman tien varrelle.[3]
Taisteluihin Latrunissa osallistui esimerkiksi Israelin myöhempi presidentti Ariel Sharon. Israel valtasi lopulta kukkulan kuuden päivän sodassa vuonna 1967.[2]
Museo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nykyisin taistelujen tapahtumapaikalla on sotilasmuseo, joka on omistettu Israelin joukkojen ja Israelin itsenäisyyssodan muistolle.[1]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Yad Lashiryon (Armoured Corps) Museum @ ilMuseums.com web.archive.org. 5.5.2009. Arkistoitu 5.5.2009. Viitattu 8.2.2021.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Spencer C. Tucker: The Encyclopedia of The Arab-Israel Conflict : A Political, Social, and Military History, s. 608–609. ABC-CLIO, 2008. ISBN 978-1-85109-842-2. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f Fred Skolnik ja Michael Berenbaum: Encyclopaedia Judaica Volume 20 To-Wei, s. 658–662. Thomson Gale, 2007. ISBN 978-0-02-865928-2. (englanniksi)
|
