Korkeusmittari
Korkeusmittarilla mitataan korkeutta haluttuun referenssitasoon verrattuna. Tyypillinen referenssitaso on keskimääräinen merenpinnan korkeus.
Mittauksen tekniikkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
2000-luvulla korkeusmittarin toimintaperiaatteita on kolme. Mukana kuljetettavat laitteet perustuvat joko ilmanpaineen mittaamiseen, GPS-paikannukseen tai näiden yhdistelmään. Kolmas, vanhin, menetelmä perustuu teodoliitteihin ja trigonometriaan, jossa kolmion yksi sivu voidaan laskea toisen sivun ja kulmien avulla. Tätä käytetään perinteisesti maanmittauksessa, esimerkiksi tielinjojen suunnittelussa ja arkeologisten kohteiden kartoituksessa. Teodoliitin rinnalla käytetään myös takymetria ja vaaituslaitteita.[1]
Erittäin lyhyitä korkeuksia voidaan mitata lähettämällä gammasäteilyä ja mittaamalla takaisin päin heijastuva sironta. Tätä tekniikkaa on käytetty Sojuz-avaruusaluksissa laskeutumisrakettien laukaisemiseen oikealla korkeudella. [2]
On tyypillistä, että absoluuttinen korkeus (esimerkiksi juoksulenkin lähtöpiste) määritetään GPS:n avulla ja muutos tähän painemittauksen avulla.[3]
Lentokoneen korkeusmittari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilmailussa voidaan korkeutta mitata paineen avulla
- keskimääräiseen merenpinnan korkeuteen (lentokoneen korkeusmittarin QNH-asetus, Yhdysvalloissa siviililiikenteelle vain altimeter maan luovuttua QFE-korkeudenmittauksesta 1970-luvulla),
- lentokoneen lähtö- tai kohdekentän pinnan korkeuteen (QFE-asetus, mitataan joko lentopaikan korkeimmasta kohdasta tai kiitotien kosketuskohdasta[4]) tai
- standardi-ilmakehän alarajan paineeseen 1013,25 hPa verrattuna (QNE-asetus eli painekorkeus).
Paineen mittauselementtinä on yleensä aneroidianturi. Digitaaliset painemittarit ovat kuitenkin yleistymässä ilmailussakin.
Matalalla lentävissä ilma-aluksissa ja risteilyohjuksissa on käytetty tutkakorkeusmittareita, joka mittaa korkeuden siten, että ilmanpaine ja ilman lämpötila ei aiheuta virheitä mitattuun korkeuteen. Nopeasti matalalla lentävät lentokoneet ovat 1960-luvultä lähtien käyttäneen "maastoa seuraavia tutkia" (terrain-following radar).
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Puttonen S. ja Seitsonen O.: Arkeologin kartoitustyöt 2004. Maankäyttö.
- ↑ Soyuz landing ground detection space.stackexchange.com. Viitattu 29.4.2018.
- ↑ FRWD Outdoor Sports (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Richie Lengel: Everything Explained: Altimetry Around the World FLYING Magazine. 6.10.2017. Viitattu 18.1.2024. (englanniksi)