Étienne Charles de Loménie de Brienne

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Étienne-Charles de Loménie de Brienne, Joseph Perrinin tekemä muotokuva.

Étienne-Charles de Loménie de Brienne (9. lokakuuta 1727 Pariisi19. helmikuuta 1794 Sens)[1] oli ranskalainen katolinen piispa ja hallintomies, joka toimi Ranskan valtiovarainministerinä ja hallituksen johtajana vuosina 1787–1788, Ranskan suurta vallankumousta edeltäneen niin sanotun esivallankumouksen aikana. Hänen hallituksensa joutui antamaan periksi aateliston vastarinnalle ja taipumaan säätyjen yleiskokouksen koollekutsumiseen.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Loménie de Brienne nimitettiin vuonna 1760 Condomin piispaksi ja vuonna 1763 Toulousen arkkipiispaksi.[1] Vuonna 1770 hänet valittiin myös Ranskan akatemiaan.[2] Kuningas Ludvig XVI:n helmikuussa 1787 koollekutsumassa notaabelikokouksessa hän oli valtiovarainministeri Charles Alexandre de Calonnen äänekkäimpiä arvostelijoita. Kun Calonne erotettiin, Loménie de Brienne nimitettiin hänen seuraajakseen valtiovarainministerinä 1. toukokuuta 1787, mihin vaikutti kuningatar Maria Antoinetten tuki.[1][2] Loménie de Brienne nimettiin myöhemmin myös samanaikaisesti johtavaksi ministeriksi.[2] Elokuussa 1787 hänet valittiin Ranskan tiedeakatemian kunniajäseneksi.[3]

Koska Ranskan valtiontalous oli vararikon partaalla, Loménie de Briennella ei ollut muita vaihtoehtoja kuin ryhtyä viemään eteenpäin edeltäjänsä Calonnen esittämää verouudistusta, joka olisi asettanut aatelille ja papistolle uuden maaveron.[2][4][1] Kun hän vei lakiesitykset vahvistettaviksi Pariisin parlamenttiin, aatelin hallitsemaan tuomioistuimeen, se odotetusti kieltäytyi vahvistamasta niitä. Kuningas vastasi karkottamalla elokuussa 1787 Pariisin parlamentin Troyes’han, mutta lopulta se oli kutsuttava takaisin ja veroehdotus peruttava. Selkkaus lisäsi Loménie de Briennen epäsuosiota.[2][4] Toukokuussa 1788 seurasi yritys riisua parlamentit vallasta antamalla lakien rekisteröinti uudelle cour plénière -nimiselle elimelle, mutta tämä johti levottomuuksien puhkeamiseen Ranskan maakunnissa.[4] Kun vielä kesäkuussa 1788 kokoontunut papiston kokous torjui Loménie de Briennen ehdotuksen vapaaehtoisen vero-osuuden lisäämisestä, hän joutui heinäkuussa antamaan kokonaan periksi ja myöntymään parlamenttien vaatimukseen säätyjen yleiskokouksen kutsumisesta koolle.[1] Hän ilmoitti 8. elokuuta, että säätykokous kokoontuisi 1. toukokuuta 1789.[2] Taloudellinen tilanne oli tällä välin käynyt niin heikoksi, että 16. elokuuta 1788 valtion kassa joutui keskeyttämään kaikki maksunsa, mikä käytännössä merkitsi vararikkoon julistautumista. Tämän seurauksena Loménie de Brienne joutui eroamaan 25. elokuuta ja hänen tilalleen nimitettiin Jacques Necker.[2][4][1]

Ministerikautensa jälkeen Loménie de Brienne siirtyi Sensin arkkipiispaksi ja vielä vuoden 1788 aikana hänet nimitettiin myös kardinaaliksi. Kun vallankumouksen jälkeen Ranskaan luotiin vuonna 1790 papiston siviilihallinto, hän oli yksi harvoista korkeista kirkon edustajista, jotka kävivät vapaaehtoisesti Pariisissa vannomassa vaaditun uskollisuudenvalan perustuslaille.[1][2] Sen myötä hänestä tuli Yonnen arkkipiispa. Loménie de Brienne luopui kardinaaliudesta vuonna 1791. Hänet vangittiin terrorin aikana ensin lyhytaikaisesti marraskuussa 1793 ja uudelleen helmikuussa 1794. Hänet löydettiin pari päivää myöhemmin kuolleena vankisellistään Sensissä.[2]

Loménie de Briennen veli Athanase Louis Marie Loménie de Brienne toimi sotaministerinä samassa hallituksessa vuosina 1787–1788. Hänet teloitettiin giljotiinilla vuonna 1794.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Étienne-Charles de Loménie de Brienne (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 15.12.2018.
  2. a b c d e f g h i j Nordisk familjebok (1912), s. 1040 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 15.12.2018.
  3. Les membres du passé dont le nom commence par L (ranskaksi) Ranskan tiedeakatemia. Viitattu 7.1.2020.
  4. a b c d Knut Mykland (suom. Heikki Eskelinen): Otavan suuri maailmanhistoria 13: Suuret vallankumoukset, s. 103–104. Otava 1985.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]