Jääkärikonflikti

Jääkärikonflikti, Vaasan jääkärikonflikti tai jääkäriselkkaus tarkoittaa jääkärien ja kenraali Mannerheimin välisiä, jääkärien Suomeen paluun jälkeen helmikuussa 1918 Vaasassa esille tulleita erimielisyyksiä. Ristiriidat johtuivat jääkärien ja heidän taustavoimiensa ja toisaalta Mannerheimin näkemyseroista erityisesti siinä, millä tavoin jääkäreitä tulisi käyttää hallituksen joukoissa sisällissodassa. Keskeisesti konfliktiin vaikutti myös yksinkertaisesti se, etteivät osapuolet vielä tunteneet toisiaan vaan toimivat lähtökohtiensa vastakkaisuutta korostavien ennakkoluulojen pohjalta.

Lähtökohdat

Jääkäreille, jotka olivat hitsautuneet yhteen pataljoonaksi, oli tärkeää, että he saisivat toimia yhdessä myös Suomeen tultua. Everstiluutnantti Wilhelm Thesleffin hahmottelemana ajatuksena oli ollut muodostaa Jääkäripataljoona 27:n ympärille vapaaehtoisilla täydennetty vahva osasto, iskujoukko. Jääkärit olisivat näin muodostettavan prikaatin kaaderi (runkohenkilöstö) ja miehistö rekrytoitaisiin suojeluskunnista. Prikaatin vahvuuteen olisi kuulunut kaksi jalkaväkirykmenttiä, ratsuväenosasto, patteriston verran kenttätykistöä sekä pioneerikomppania.

Mannerheimille tämä ajatusmalli ei sopinut lainkaan. Hän pelkäsi, että jääkärit olisivat yhtenä joukkona taistellessaan alttiita suurille tappioille: "En voi kunniallisena suomalaisena toteuttaa heidän suunnitelmaansa, koska olen lujasti vakuuttunut siitä, että se johtaa valkoisen armeijan tuhoon", hän sanoi asian esittäneelle senaattori Heikki Renvallille.

Mannerheim ei myöskään hyväksynyt ajatusta saksalaisten tekemästä maihinnoususta, ainakaan ennen kuin Tampere olisi hallituksen joukkojen käsissä. Vastavetona oli jääkärien uhkaus koota pataljoona ja vallata sen voimin Tampere.

Neuvottelut ja ratkaisu

Jääkärien lähetystö saapui Mannerheimin kutsumana neuvotteluihin Seinäjoelle. Neuvottelussa yhtenä keskeisenä kysymyksenä oli tulevan armeijan organisaatio, johon oli rykmenttitasolle kaavailtu jääkärien tahdon vastaisesti nimenomaan Venäjällä koulutettuja upseereita.

Mannerheim vastasi jääkärien huoleen, että hänellä ei yksinkertaisesti ollut tulevan armeijan upseeristoksi ja aliupseeristoksi muuta realistista vaihtoehtoa kuin jääkärit. Mannerheimia tuki myös Suomen armeijaan everstinä palkattu Jääkäripataljoona 27:n entinen komentaja Eduard Ausfeld.

Thesleff esitti neuvotteluiden lopputuloksen seuraavasti: "M. luonnollisesti jää, mutta tekee yhteistyötä saksalaisten kanssa, mutta antaa vapaat kädet jääkäreille!"

Pommiattentaatti Mannerheimin junaan

Tutkija Lars Westerlund on esittänyt, että jääkärikonfliktiin liittyy Mannerheimin Seinäjoen asemalla olleeseen esikuntajunaan tehty pommiattentaatin yritys. Mannerheim ei ollut iskun sattuessa paikalla, joten attentaatti epäonnistui. Sen tuloksena junan ympärille tehtiin suojaksi verkkoaita, joka näkyy joissakin junaa esittävissä valokuvissa. Westerlund arvelee teon taustalla olleen "jyrkimpiä aktivisteja". Konkreettisina niminä Westerlund esittää Wilhelm Thesleffin sekä Paul von Gerichin. Ulkomaisena tahona mukana olisi ollut vaikuttamassa Saksan meriesikunta.

Pommin olemassaolo tiedetään varmasti, mutta sen asentaneesta henkilöstä tai tahosta ei ole mitään varmaa tietoa.^lähde?

Lähteet

• Lackman, Matti: Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia: Jääkäriliikkeen ja jääkäripataljoona 27:n (1915–1918) synty, luonne, mielialojen vaihteluita ja sisäisiä kriisejä sekä niiden heijastuksia itsenäisen Suomen ensi vuosiin saakka. Helsingissä: Otava, 2000. ISBN 951-1-16158-X
• Westerlund, Lars: Polle (Del 2) : Paul von Gerich 1873-1951 : Ryssen som blev faktisk överbefälhavare. Helsingfors, 1997.

Aiheesta muualla

• Enckell, Olof: Jääkärien tarina. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-05978-5
• Lauerma, Matti, toim. Markku Onttonen ja Hilkka Vitikka: Jääkärien tie. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12588-1
• Lauerma, Matti: Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27 : vaiheet ja vaikutus. Porvoo, Helsinki: WSOY, 1966.
• Onttonen, Markku (toim.): Jääkärikirja. Helsinki : Gummerus : Ajatus, 2002. ISBN 951-20-6232-1