Jules Simon

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jules Simon.

Jules Simon (31. joulukuuta 1814 Lorient8. kesäkuuta 1896 Pariisi)[1] oli ranskalainen poliitikko, joka toimi Ranskan pääministerinä vuosina 1876–1877.

Simon toimi filosofianopettajana lyseoissa eri puolilla Ranskaa ja vuodesta 1839 Sorbonnen yliopistossa Pariisissa Victor Cousinin seuraajana.[1][2] Hänet valittiin 1848 Ranskan kansalliskokoukseen, jossa hän esiintyi liberaalina sanan-, ajatuksen- ja uskonnonvapauden puolustajana. Seuraavana vuonna hänet valittiin Ranskan valtioneuvoston jäseneksi, mutta vastustettuaan presidentti Louis Napoleonin vallankaappausta joulukuussa 1851 hänet erotettiin kaikista viroistaan, myös Sorbonnesta. Sen jälkeen Simon omistautui pitkäksi aikaa filosofisille ja historiallisille tutkimuksille.[2][1] Näihin kuuluivat muun muassa laajalle levinneet Le devoir (1854), La religion naturelle (1856) ja La liberté (1857).[2]

Vuonna 1863 Simon valittiin lainsäätäjäkunnan jäseneksi, missä hän esiintyi edelleen liberaalien periaatteiden puolustajana. Toisen keisarikunnan kukistuttua hän tuli syyskuussa 1870 opetus- ja kulttuuriministeriksi kansallisen puolustuksen hallitukseen ja helmikuussa 1871 sitä seuranneeseen Adolphe Thiersin hallitukseen. Simonin yritykset koululaitoksen uudistamiseksi kariutuivat. Hän joutui eroamaan Thiersin mukana toukokuussa 1873.[1][2] Tämän jälkeen Simonista tuli yksi tasavaltalaisten johtajista. Hänet nimitettiin 1875 elinikäiseksi senaattoriksi ja valittiin samana vuonna Ranskan akatemiaan.[2]

Ranskan edustajainkamarin saatua vuoden 1876 vaaleissa vahvan tasavaltalaisen enemmistön monarkistinen presidentti Patrice de Mac-Mahon joutui nimittämään Simonin pääministeriksi 12. joulukuuta 1876. Suhteellisesta maltillisuudestaan huolimatta Simonin hallitus joutui pian konfliktiin kirkon asemaa puolustaneiden tahojen kanssa ja samanaikaisesti myös vasemmiston arvostelun kohteeksi. 16. toukokuuta 1877 presidentti Mac-Mahon vaati Simonille osoittamassaan kirjeessä käytännössä tämän eroa. Hallitus sai parlamentilta luottamuslauseen, mutta Simon erosi siitä huolimatta. Tämä käynnisti ”toukokuun vallankaappauksena” (le seize mai) tunnetun perustuslaillisen kriisin, sillä vallitsi erimielisyys siitä, tulisiko hallituksen nauttia ensisijaisesti presidentin vai edustajainkamarin luottamusta. Lopulta jälkimmäinen kanta voitti, minkä seurauksena Mac-Mahon joutui itse eroamaan presidentin virasta tammikuussa 1879.[1]

Simon jatkoi poliittista uraansa senattissa, missä hän keskittyi pääasiassa opetuskysymyksiin. Hän ajautui entistä enemmän vastakkain kirkollisten tahojen kanssa ja esiintyi myös boulangismin vastustajana. Vuoden 1890 jälkeen hän ei toiminut julkisissa tehtävissä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Jules Simon (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 3.8.2013.
  2. a b c d e f Nordisk familjebok (1917), s. 579–580 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 3.8.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]