Juho Kokkila
Juho Valter Kokkila (19. kesäkuuta 1894 Kortesjärvi – 10. syyskuuta 1971) oli suomalainen jääkäriluutnantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Yrjö Kokkila ja Liisa Kokkila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Lempi Adolfiina Luoman kanssa.[1][2]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkila kävi kansakoulun ja Taistelukoulun kanta-aliupseerikurssin vuonna 1933.[1][2]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkila työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 29. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella. Kokkila haavoittui Schmardenissa 25. heinäkuuta 1916.[1][2]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkila saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 12. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän haavoittui 28. maaliskuuta 1918 ja määrättiin parannuttuaan haavoistaan 20. huhtikuuta 1918 alkaen joukkueenjohtajaksi ensin 2:n ja myöhemmin 5. Jääkärirykmentin täydennyspataljoonan 1. komppaniaan.[1][2]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkila siirrettiin sisällissodan jälkeen 25. kesäkuuta 1918 alkaen Jääkärirykmentti 2:n 7. komppaniaan ja 12. heinäkuuta 1918 alkaen koulutusaliupseeriksi Pioneerikoulutuspataljoonan 2. komppaniaan. Kokkila erosi armeijasta 15. helmikuuta 1919, mutta astui takaisin palvelukseen jo 1. maaliskuuta 1920 ja hänet sijoitettiin Käkisalmen läänin rykmentin III pataljoonan 9. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1921 koulutusaliupseeriksi Savon jääkärirykmentin I pataljoonaan (tunnettiin myöhemmin nimillä Savon prikaatin I pataljoona, Savon jääkäripataljoona ja Savon jääkärirykmentin I pataljoona) 3. komppaniaan. Komppanian vääpeliksi hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1921 alkaen.[1][2]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kokkila osallistui talvisotaan komppanian vääpelinä 3. Prikaatissa, jonka joukoissa hän otti osaa taisteluihin Raudussa, Kämärällä, Pilppulassa ja Talissa. Välirauhan aikana hän toimi edelleen entisessä tehtävässä, kunnes siirrettiin konekiväärikomppanian vääpeliksi Erilliseen pataljoona 7:ään (Er.P 7). Seuraavaksi hänet siirrettiin komppanian vääpeliksi 4. Prikaatin II pataljoonan 3. komppaniaan.[1][2]
Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin joukkueenjohtajaksi Jalkaväkirykmentti 4:n II pataljoonan kranaatinheitinkomppaniaan. Vuonna 1942 hän joutui hoidettavaksi sairastuttuaan 35. Sotasairaalaan, josta hän pääsi pois parannuttuaan vuonna 1943, jolloin hänet siirrettiin talousupseeriksi Sotavankileiri 17:ään, missä hän palveli vuoteen 1944 saakka. Vuonna 1944 hän joutui uudelleen sairaalahoitoon ja parannuttuaan palveli 67. Sotasairaalassa, josta hänet siirrettiin myöhemmin Henkilötäydennyskeskus 12:een. Jatkosodassa Kokkila otti osaa taisteluihin Virolahdella, Kuurmanpohjassa, Suurperossa, Työppölässä, Selkissä, Suonteleessa, Karjalanmaaselällä, Suurlahdessa, Maanselällä ja Syvärillä.[2]
Sotien jälkeen hän palveli edelleen Henkilötäydennyskeskuksessa, kunnes hänet siirrettiin joukkueenjohtajana Jalkaväkirykmentti 3:een, missä hän palveli kunnes erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1945 ja siirtyi maanviljelijäksi Kortesjärvelle. Hänet haudattiin Kortesjärvelle.[2]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
          |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.