Impulssinjohtojärjestelmä

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Impulssinjohtojärjestelmä
  • 1. Sinussolmuke
  • 2. Bachmannin kimppu
  • 3.-5. Eteisjohtoradat
  • 6. Eteis-kammiosolmuke
  • 7. Eteis-kammiokimppu
  • 8.-9. Eteis-kammiokimpun kaksi päähaaraa
  • 12. Purkinjen säikeitä
Sähköisen impulssin eteneminen sydämessä.

Impulssinjohtojärjestelmä (myös johtoratajärjestelmä) on sydämessä toimiva erikoistuneiden lihassolujen muodostama järjestelmä, joka kuljettaa sydäntä tahdistavan sähköisen impulssin kaikkialle sydänlihakseen. Järjestelmään kuuluvat sinussolmuke, eteisjohtoradat, eteis-kammiosolmuke, eteis-kammiokimppu ja sen kaksi päähaaraa sivuhaaroineen eli Purkinjen säikeet.[1]

Rakenne ja toimintaperiaate[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sinussolmuke ja eteisjohtoradat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Sinussolmuke

Sinussolmuke on oikean eteisen yläosassa lähellä yläonttolaskimon laskukohtaa sijaitseva sydänlihassolujen kertymä. Se käynnistää sydämen supistumisen jälkeen uuden toimintakierron depolarisoitumalla itsestään. Impulssi etenee sinussolmukkeesta eteis-kammiosolmukkeeseen kolmea eteisjohtorataa pitkin. Vasempaan eteiseen impulssi etenee Bachmannin kimppua pitkin. Johtoradoista impulssi leviää eteisen lihassoluihin ja eteiset supistuvat. Lepotilassa sinussolmuke tuottama syke on noin 60 lyöntiä minuutissa.[1][2][3]

Eteis-kammiosolmuke[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Eteis-kammiosolmuke

Oikean eteisen alaosassa sijaitsee muuntuneista lihassoluista muodostunut eteis-kammiosolmuke eli AV-solmuke. AV-solmukkeessa impulssi etenee hitaammin kuin johtoradoissa, mikä viivästyttää aktiopotentiaalia eteis-kammiorajalla noin 0,1 sekuntia. Tämä mahdollistaa verenvirtauksen eteisistä kammioihin ennen kammiosupistuksen käynnistymistä. Mikäli AV-solmuke ei jostain syystä saa sähköistä tahdistusta sinussolmukkeena, kykenee se tahdistamaan kammioiden toiminnan itsenäisestikin. Tällöin sen tuottama syke on noin 40 lyöntiä minuutissa.[1][2][3]

Eteis-kammiokimppu ja Purkinjen säikeet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eteisiä ja kammioita yhdistää sähköisesti vain impulssinjohtorata.[2] Impulssi leviää eteis-kammiosolmukkeesta sidekudoslevyn lävitse kammioiden puolelle erikoistuneista lihassoluista muodostunutta eteis-kammiokimppua eli Hisin kimppua pitkin. Eteis-kammiokimppu jakautuu kahdeksi päähaaraksi ja sydämen kärjessä edelleen yhä pienemmiksi haaroiksi eli Purkinjen säikeiksi.[1] Sydämen kärjestä aktiopotentiaali jatkaa impulssinjohtojärjestelmän ohuita haaroja pitkin sydämen ulkoseinien kautta takaisin kohti eteisiä.[2]

Purkinjen säikeet ovat sydänkammiolihaksen sisäkalvon alla olevia impulssiajohtavia risteäviä lihassoluja, jotka ovat erikoistuneet supistumiskäskyn levitykseen.

Elleivät sinussolmuke tai AV-solmuke kumpikaan tahdista sydäntä, kykenevät Purkinjen säikeet jossain määrin toimimaan itsenäisesti tahdistajana. Tällöin niiden tuottama syke on noin 20 lyöntiä minuutissa.[3]

Tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Impulssinjohtojärjestelmällä on kaksi päätehtävää. Sen kautta aktiopotentiaalit leviävät eteisiin ja kammioihin huomattavasti nopeammin kuin tavallista lihaskudosta pitkin. Impulssin nopeus on Purkinjen säikeissä 5-10 kertaa suurempi kuin sydänlihassoluissa. Tämä takaa kammiolihaksen lähes yhtäaikaisen supistumisen, jolloin kammionsisäinen paine nousee tehokkaasti ja myös sydämen pumppaustoiminta on tehokasta.[1]

Toinen päätehtävä on eteisistä kammioihin leviävien impulssien kulun jarruttaminen. Eteisten ja kammioiden rajakohdassa oleva eteis-kammiosolmuke hidastaa impulssin kulkua, jotta eteiset ehtivät tyhjentyä ja kammiot täyttyä ennen kammiosystolea. Järjestelmän toimiessa normaalisti eteiset supistuvat noin 1/6 sekuntia aikaisemmin kuin kammiot.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Haug, Sand, Sjaastad: Ihmisen fysiologia, s. 259-262. Porvoo: WSOY, 1999. ISBN 951-0-19882-x.
  2. a b c d Hiltunen, Holmberg, Jyväsjärvi, Kaikkonen, Lindblom-Ylänne, Nienstedt, Wähälä: Galenos - Johdanto lääketieteen opintoihin, s. 318-319. Helsinki: WSOYpro, 2010. ISBN 978-951-0-33085-2.
  3. a b c Boron, Boulpaep: Medical Physiology, s. 510-511. Philadelpiha: Saunders Elsevier, 2012.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]