Heinz Holliger

Heinz Holliger

Heinz Holliger (s. 21. toukokuuta 1939 Langenthal) on sveitsiläinen säveltäjä ja oboisti.

Langenthalissa Sveitsissä syntynyt Holliger aloitti kotikylässään musiikkiopintonsa nokkahuilun, pianon ja klarinetin soitolla. Päästyään Bernin konservatorioon Holliger vaihtoi pääinstrumentikseen oboen, jonka opiskelua hän jatkoi myöhemmin Pierre Pierlotin johdolla Pariisissa. Kansainvälisten kilpailuvoittojen ansiosta (Geneve 1959, München 1961) Holliger on luonut solistiuran aikansa näkyvimpänä oboistina ja instrumentin keinovarojen tärkeimpänä uudistajana. Samanaikaisesti instrumenttiopintojensa kanssa Holliger opiskeli sävellystä, ensin Bernissä Sándor Veressin ja myöhemmin Pariisissa Pierre Boulezin johdolla (1961–1963). Säveltäjänä Holliger on palkittu muun muassa Frankfurt Music Award (1987) ja Ernst-von-Siemens Music Award (1991) -huomionosoituksilla. Sävellystyön ja solistisen konsertoinnin ohessa Holliger on aktiivinen kamarimuusikko ja kapellimestari. Orkesterinjohtajana Holliger vierailee säännöllisesti muun muassa Wienin konserttitalossa ja Zurichin oopperatalossa.

Huomionarvoinen yksityiskohta Holligerin liki kaikki ajateltavissa olevat soitinkokoonpanot kattavassa sävellystuotannossa on, että hän on säveltänyt verrattaen vähän omalle instrumentilleen oboelle. Ihmeteltäessä tätä säveltäjä on todennut: ”Oboe ei instrumenttina juurikaan tarjoa minulle salaisuuksia tutkittavakseni. Se on liian lähellä minua jotta voisin kokea uuden löytämisen tunteen sille säveltäessäni” (Wall Street Journal, huhtikuu 2005). Tämä pyrkimys suuntautua kohti uutta ja tuntematonta on ollut keskeinen Holligerin muusikkoutta ohjaava tekijä hänen liki puoli vuosisataa kestäneellä urallaan. Holliger muotoilee asian itse seuraavasti: ”Säveltäminen on uusien maailmojen löytämistä: astumista ulos pimeästä luolasta ja kykyä alkaa nähdä asioita” (lähde kuten edellä).

Holliger vaikuttaa musiikkinsa kuulokuvan perusteella puhdaspiirteiseltä modernismin estetiikan vaalijalta, joka pyrkii kaihtamaan kuulijalle ennestään tuttua musiikillista sanastoa ja elekieltä. Musiikkinsa soivaan lopputulokseen Holliger päätyy kuitenkin hyvin erilaisen musiikkifilosofian pohjalta kuin moni modernismin nimiin vannova säveltäjä. Holliger on todennut, ettei hän halua työskennellä abstraktien metodien pohjalta eikä työstää musiikkia, jossa yksittäisen äänen funktio on toimia abstrahoituna ääniobjektina. Tällä kommentillaan Holliger tekee selvän pesäeron esimerkiksi opettajansa Pierre Boulezin musiikilliseen ajatteluun, jossa pyrkimyksenä on nimenomaan säveltää ns. absoluuttista musiikkia. Holliger sen sijaan näkee musiikissa analogisia piirteitä kielelliseen ilmaisuun ja mahdollisuuden kommunikaatioon kuulijan kanssa.

”Puhuvan musiikin” ajatus on keskeinen jo barokin ajan musiikissa, eikä ole sattumaa että tämä teema seuraa Holligeria läpi hänen tuotantonsa. Holliger sijoittaa sävellyksensä usein perinteiseen viitekehykseen, ja esimerkiksi hänen keskeisimpiin teoksiinsa kuuluvasta, liki kolmituntisesta orkesteri- ja kuoroteos Scardanelli-Zykluksesta (1975–1991) löytyy kosolti yksinkertaiseen hahmoon puettuja homofonisia koraaleita ja erilaisia kontrapunktisia tekniikoita hyödyntäviä sävellysmuotoja, kuten kaanoneita. Traditiolla on siten tärkeä merkitys Holligerin musiikille, josta kuulijalle välittyy syvä historian tuntemus ja kunnioitus. Sisällön tasolla Holliger kuitenkin koettelee vakiintuneiden sävellysmuotojen rajoja ja uudistaa niiden tarjoamia mahdollisuuksia. Historiallisten sävellysmuotojen ja -tekniikoiden käyttö tarjoaa Holligerille lähtökohdan musiikilliselle ilmaisulle, joka on mahdollisimman kaukana anakronismista tai menneen kierrättämisestä ja jossa on alati läsnä modernismin hengen mukainen, uutta kohti suuntautumisen tendenssi.

Aiheesta muualla

• Heinz Holliger – Leben und Werk. Katharina Jing an Gebauer. Tutkielma, der Konservatorium Wien Privatuniverstität. PDF (Web Archive 2008).