Glenbank (parkki)

Glenbank oli suomalainen kolmimastoinen teräsparkki, joka oli rakennettu vuonna 1893. Parkki oli uusikaupunkilaisen J. A. Zachariassen & Co. -varustamon omistuksessa vuosina 1906–1911. Laiva haaksirikkoutui helmikuussa 1911 Jaavan lähistöllä Australian luoteispuolella, ja sen miehistö menehtyi yhtä lukuun ottamatta.

Parkki Glenbankin rakensi Anderson, Rodger & Co. Port Glasgow'ssa Skotlannissa vuonna 1893 glasgow'laiselle Glenbank Shipping Company -varustamolle. Laivan vetoisuus oli 1 449 bruttorekisteritonnia ja kantavuus 2 540 kuollutpainotonnia. Laivan pituus oli 70,50 metriä, leveys 11,05 metriä ja syväys 6,58 metriä.

Suomeen parkki ostettiin Sterling & Co. -varustamolta Glasgow'sta vuodenvaihteessa 1905–1906. Fredrik Moberg (1870–1911) oli laivan kapteenina koko sen ajan, kun se oli suomalaisomistuksessa. Kuparimalmilastissa ollut Glenbank haaksirikkoutui hirmumyrskyssä Jaavan vesillä Balla Ballan luona Legendre-riutoilla Australian luoteispuolella 6. helmikuuta 1911. Laivan 23 hengen miehistöstä vain matruusi Antti Ketola selvisi hengissä haaksirikosta. Ketola pääsi hylkytavaran varassa koralliriutalle, josta paikalliset helmenkalastajat pelastivat hänet.

Antti Ketolan pelastautuminen

Raahe-lehti kertoi Ketolan koettelemuksista dramaattisesti:

”	Hetkistä myöhemmin ui laivan koira "Bella" hänen luokseen ja koira parka näytti iloitsevan saadessaan seuraa, sillä se pysyttelihe niin lähellä Ketolaa kuin mahdollista. Miten kauan Ketola oli ajalehtinut myllertävien kuohujen parissa, ei hän tiennyt, kun äkkiä Bella päästi tuskaisen ulvahduksen ja katosi aaltoihin, aivankuin olisi se äkkiä tempaistu veden alle. Kauhea ajatus välähti merimiehen aivoissa — haikaloja! Hän tarkasteli ympärilleen, mutta ei nähnyt yhtään sellaista, jonka vuoksi hän luuli pelkonsa olleen aiheettoman. Kuitenkin hänen tilansa oli sangen vaarallinen. Hänellä ei ollut aavistustakaan, miten pitkältä oli maihin ja epätietoista oli myöskin, miten kauan hän jaksaisi kestää. Äkkiä Ketola kuuli merkillistä kohinaa takaansa ja käännyttyään katsomaan hän huomasi suuren haikalan suu auki hyökkäävän häntä kohti. Oli tosin pimeä, mutta valkeasta vaahdosta hän voi selvästi eroittaa hirviön. Kauhun vallassa vajosi hän aallon pohjaan ja odotti loppuaan. Mutta silloin tuli itsesäilytysvaisto hänelle avuksi. Pidellen toisella kädellään airosta hän toisella veti suomalaisen puukkonsa esiin tupesta ja odotti joka hetki, että peto tarttuisi häneen ja vetäisi hänet veden alle kuten koiraparankin. Silmänräpäyksen kuluttua haifala näyttäytyi jälleen musta vatsa ja hirvittävät hampaat näyttivät lähestyvän. Kun haikala oli tullut aivan lähelle, nosti Ketola kätensä ja iski kauhuissaan useita kertoja puukollaan hirviön ruumiiseen. Veri roiskui Ketolan kasvoille ja käsivarille ja hurjan raivon vallassa hän jakeli iskuja kuin vimmattu. Varmaankaan ei haikala pitänyt tällaisesta vastaanotosta, sillä se teki voimakkaan hyppäyksen, läimäytti äkäisesti pyrstöllään veteen ja katosi. Mutta vain hetkinen oli Ketolalla aikaa levähtää. Haikala palasi takaisin nähtävästi kostaakseen.	”
– Tuntematon kirjoittaja. Raahe 26.4.1913 no 33 s. 3

Vietettyään meren armoilla yhdeksän tuntia Ketolan onnistui pelastautua autiolle saarelle, jossa hän selviytyi syömällä raakoja rapuja ja kilpikonnia. Kahden päivän jälkeen hän siirtyi uimalla toiselle saarelle, jonka arveli olevan lähempänä laivojen kulkureittiä. Pian viisi helmenkalastajien laivaa kulki saaren ohi aivan piittaamatta Ketolan niille antamista merkeistä, mutta kuudes laiva poimi hänet mukaansa. "Se, että hän tästä kuitenkin selvisi ilman vakavampia seurauksia todistaa hänellä olleen tavattoman lujarakentaisen ruumiin ja hermot kuin teräksestä", Raahe-lehti kertoi.