Giallo
Giallo ([ˈdʒallo]; ’keltainen’) on Italian elokuvan elokuvagenre, jolla tarkoitetaan yleisesti italialaisia kauhu- ja trillerelokuvia, mitä tuotettiin 1960-luvulta 1980-luvulle.[1] Genre on ottanut nimensä Italiassa tuotettujen kioskijännityskirjojen kansien vallitsevasta väristä.[2]
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Usein kioskeissa myytäviä jännityskertomuksia alettiin painaa milanolaisessa Mondadorin kustantamossa vuonna 1929 ja niiden materiaalina oli usein Sherlock Holmes -tyyliset mysteeri- ja etsivätarinat englantilaisista alkuperäistarinoista käännettynä. Käännöksiä ilmestyi myös yhdysvaltalaisista tarinoista, mutta vasta toisen maailmansodan jälkeen myös italialaiset kirjailijat alkoivat kirjoittaa omaa materiaalia. Giallo-tarinoita on kirjoitettu Italiassa paljon vielä 1960- ja 70-luvujen jälkeenkin, josta ehkä kuuluisin esimerkki on Umberto Econ kirjoittama Ruusun nimi (1980).
Elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lajityypin ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vaikka giallo-elokuvaa onkin vaikeaa määritellä johtuen sen luokittelua pakenevasta monimuotoisuudesta, on kuitenkin paljon tunnusmerkkejä, jotka voi yhdistää perinteiseen lajityypin elokuvaan. Giallo-elokuvat ovat alun perin saaneet vaikutteita saksalaisista 1960-luvun Krimi-elokuvista, jotka perustuivat Edgar Wallacen kirjoittamiin tarinoihin. Giallo-lajityyppiin kuuluvan elokuvan täytyy kuitenkin olla italialaista alkuperää, tai vähintäänkin elokuvan ohjaajan täytyy olla italialainen.
.jpg)
Gialloissa murhat kuvataan usein murhaajan näkökulmasta. Murhat suoritetaan mitä oudoimmilla ja kekseliäämmillä tavoilla. Murhaaja pukeutuu yleensä mustaan ja käyttää usein mustia nahkahansikkaita.[3] Murhaajan aseena on usein jonkinlainen teräase, yleensä veitsi tai partaterä, mutta kekseliäimmät murhaajat eivät tyydy perinteisiin ratkaisuihin, vaan arsenaali vaihtelee sähköporasta myrkytettyihin kissan kynsiin ja kaikkeen siltä väliltä. Uhrit ovat yleensä kauniita naisia ja murhiin liittyy melkein aina myös seksuaalista väkivaltaa. Myös erilaiset päähenkilöiden traumat ja muut henkiset sairaudet kuuluvat melkein poikkeuksetta tekojen motiiveihin tai altistavat uhreja teoille. Giallo-elokuvien juonet ovat yleensä hyvinkin monimutkaisia ja juonenkäänteet sekä loppuratkaisut ovat usein yllättäviä. Tämä toimii myös joissakin tapauksissa elokuvaa vastaan, koska tapahtumat ovat niin ihmeellisiä että uskottavuus häviää täysin.
.jpg)
Giallo-elokuvilla on myös oma tunnistettava visuaalinen tyyli. Erityisesti aikakauden sisustus- ja vaatemuoti pääsee yleensä hyvin esille ja kuvauskohteiksi on usein valittu paikkoja, jotka ovat kuin suoraan turistioppaista. Lajityypin elokuvia käytettiinkin usein tietoisesti Italia-kuvan markkinoimiseen ulkomaalaisille katsojille. Elokuvateknisesti mukaan kuuluu usein muun muassa upeita laajakuvaotoksia ja toisaalta tungettelevan ahdistavia kamerakulmia. Toistuvina tehokeinoina esiintyy runsaan alastomuuden lisäksi roiskuvaa verta ja erityistä raakuutta sisältäviä otoksia. Musiikkia giallo-elokuviin ovat tehneet muun muassa Ennio Morricone ja erityisesti Dario Argenton elokuviin musiikkia tehnyt Goblin.
Elokuvia, ohjaajia ja näyttelijöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisenä esimerkkinä todellisesta giallosta pidetään yleensä Mario Bavan La ragazza che sapeva troppo (1963) -elokuvaa.[2] Bava täydensi myöhemmin omaa näkemystään lajityypin klassikkona pidetyssä elokuvassa Himotappaja (1964). Elokuva on se giallo, johon kaikkia myöhempiä töitä on sittemmin verrattu. Kului useita vuosia ennen kuin nuori Dario Argento teki gialloista suosittuja ohjauksellaan Kuoleman lintu (1969). 1970-luvun alkua pidetään giallojen kulta-aikana, jolloin Italiassa tehtiin satoja lajityypin elokuvia. Melkein jokainen arvostetuimmista italialaisista ohjaajista antoi oman lahjoituksensa lajityypille. Heistä tunnetuimpia olivat Sergio Martino, Lucio Fulci, Umberto Lenzi, Massimo Dallamano, Aldo Lado ja Pupi Avati. Innostus alkoi kuitenkin vaimentua nopeasti ja vuoden 1975 jälkeen ilmestymistiheys muuttui todella harvaksi.lähde? Monille rakkain giallo ja ehkä ylipäätään tunnetuin sellainen on Argenton Verenpunainen kauhu (1975), jossa kaikki lajityypin peruselementit ovat toimivasti esillä. Sittemmin Argenton ura on lauhtunut 2000-luvulle tultaessa. Argenton viimeisimpiä teoksia lajityypin parissa ovat muun muassa Non ho sonno (2001), Peluri (2004), La terza madre (2007), Giallo (2009) ja Dark glasses - mustat lasit (2022).[4]
.jpg)
Tunnetuin giallojen naisnäyttelijä on Edwige Fenech. Fenechin tumma, eksoottinen kauneus on peräisin ranskantunisialaisesta perimästä, mitä täydentää hänen traditionaalisesti naisellinen kehonsa. Fenech näytteli yhä jatkuvan uransa aikana muun muassa kolmessa Sergio Martinon ohjaamassa arvostetussa giallossa, jotka olivat Lo Strano vizio della Signora Wardh (1971), Tutti i colori del buio (1972) ja Il Tuo vizio è una stanza chiusa e solo io ne ho la chiave (1972). Nämä monen mielestä lajityypin parhammistoon kuuluvat giallot nostivat Fenechin lopulliseen läpimurtoonsa. Fenechin pääparina näytteli usein George Hilton, joka kuuluu itsekin lajityypin kuuluisimpiin ja eniten käytettyihin näyttelijöihin. Fenech oli mukana myös lajityypin pioneerin, Mario Bavan ohjaamassa giallossa 5 bambole per la luna d'agosto (1970).
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Murray, Noel: What is giallo, really? Polygon. 18.10.2021. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
- ↑ a b Alanen, Antti: Elokuvantekijät, s. 52–53. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-20533-3.
- ↑ Kench, Sam: Giallo Films Explained — Argento, Bava & Beyond StudioBinder. 24.10.2021. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
- ↑ Dario Argento MUBI. Viitattu 30.8.2023. (englanniksi)
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Rämö, Matti: ”Murhan taide ja visvan lumo”, italialaisia kauhuelokuvia 1960-80-luvuilla. Filmihullu 2/2016.