Funktionaalinen finanssi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Funktionaalinen finanssi on keynesiläisen taloustieteilijän Abba P. Lerner kehittämä taloustieteen teoria, joka perustuu kansantalouden kokonaiskysynnän ja chartalismin käsitteisiin.

Sen mukaan valtion tulisi suunnitella finanssipolitiikkansa saavuttaakseen määritellyt tavoitteet, kuten talouskasvun, täystyöllisyyden ja alhaisen inflaation.

Periaatteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Funktionaalisen finanssiajattelun taustalla olevat periaatteet voidaan tiivistää näin:[1]

  • Hallitusten tulee puuttua talouden toimintaan; talous ei ole itsesäätelevä.
  • Ensisijainen taloudellinen päämäärä tulisi olla kukoistavan talouden turvaaminen.
  • Raha on valtion luomus; sitä täytyy hallita
  • Finanssipolitiikan ohjaava voimana tulisi olla sen vaikutus talouteen ja budjettia tulisi hallita sen mukaisesti, eli budjettin tasapainotus ei ole itsessään tärkeää.
  • Budjettimenot tulisi asettaa halutun taloudellisen toimeliaisuuden tason mukaan, ja veroja tulisi kerätä niiden taloudellisten vaikutusten vuoksi eikä valtion tuloja varten.
  • Tasapainotetun talouden periaatteet soveltuvat yksityisektorin toimijoille. Niissä on järkeä kotitalouksille ja yrityksille mutta ne eivät sovellu itsenäisille valtioille jotka kykenevät julkaisemaan omaa valuuttaa.

Finanssipolitiikan säännöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lernerin mukaan finanssipolitiikkaa tulisi ohjata kolme sääntöä:[1]

  • 1. Hallituksen tulee ylläpitää järkevää määrää kokonaiskysyntää kaikkina aikoina. Jos kokonaiskysyntä on liian pientä ja siksi on liiallista työttömyyttä, hallituksen tulee alentaa veroja tai lisätä omaa kulutustaan. Jos kokonaiskysyntää on liikaa, hallituksen tulee torjua inflaatiota vähentämällä omaa kulutustaan tai lisäämällä verotusta.
  • 2. Lainaamalla rahaa kun se haluaa nostaa korkotasoa ja takaisinmaksamalla velkojaan silloin kun se haluaa laskea sitä hallituksen tulisi ylläpitää korkotasoa joka aikaansaa optimaalisen määrän investointeja.
  • 3. Vaikka jompikumpi edellisistä säännöistä olisi ristiriidassa tasapainotetun talouden, budjettitasapainon tai velkaantumisen rajoittamisen tavoitteiden kanssa, niillä ei ole merkitystä. Valtion rahapainon tulee painaa kaikki rahat joita tarvitaan tavoitteiden 1. ja 2. saavuttamiseksi.

Käyttöhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lernerin ideat olivat laajimmin käytössä toisen maailmasodan jälkeisen talousbuumin aikana 1950-1973, jolloin niistä tuli oppikirjaesimerkki keynesiläisestä taloustieteestä ja myös talouspolitiikan perusta. Joten kun keynesiläinen politiikka tuli arvostelun kohteeksi 1960-luvun lopussa ja 70-luvun alussa Lernerin ideat funktionaalisesta finanssista olivat kovimman arvosteluryöpyn kohteena.

Funktionaalinen finanssi menetti suosionsa politiikan perustana koska se ei näyttänyt johtava haluttuihin lopputuloksiin. Erityisesti tavoitteeksi valittu kolmen prosentin työttömyysaste ja alhainen inflaatio vaikuttivat mahdottomilta saavuttaa yhtäaikaisesti. Lernerin oppi funktionaalisesta finanssista ei kerro mikä on alhaisin työttömyysaste joka voidaan inflaatiota kiihdyttämättä saavuttaa, eikä sitä mitä pitäisi tehdä jos molempia, alhaista inflaatiota ja työttömyyttä ei voida saavuttaa.

Lerner tunnusti nämä puutteet ja kehitti makrotaloustieteen teoriaansa käsittämään moninaiset tasapainotilat ja tarjontapuolen inflaation. Mutta siihen mennessä keynesiläinen taloustiede oli jo pudonnut pois valtavirrasta.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

References[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Edward J. Nell, Mathew Forstater, Reinventing functional finance: transformational growth and full employment, ISBN 1845422201, Edward Elgar Publishing 2003

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]