François de La Rochefoucauld

Herttua François de La Rochefoucauld. Rinnalla Pyhän Hengen ritarikunnan risti ketjussa. Théodore Chasseriau 1836

François de La Rochefoucauld [ʁɔʃfuko]; François VI La Rochefoucauld’n herttua, Marcillacin prinssi (16. syyskuuta 1613 Pariisi, Ranskan kuningaskunta – 16.–17. maaliskuuta 1680 Pariisi) oli ranskalainen aatelinen ja kirjailija, joka tunnetaan erityisesti aforismien kirjoittajana.

Hänen kuuluisin teoksensa Mietelmiä (Réflexions ou sentences et maximes morales, 1665, suom. J. V. Lehtonen 1924) sisältää 500 kiteytettyä ajatusta, jotka kuvaavat ihmisten pyrkimyksiä ja käyttäytymistä.

Suku

La Rochefoucauld oli La Rochefoucauldin kreivi François'n (1588–1650) ja Gabrielle du Plessis-Liancourtin vanhin poika. Hänellä oli kymmenen sisarusta, joista seitsemän ryhtyi kirkon palvelukseen. Sisar Marie Catherine (1622–1698) avioitui Silleryn ja Puisieux'n markiisi, jalkaväen leirinpäällikkö, Damvillersin ja Épernayn kuvernööri Louis Roger Brulartin kanssa.

Avioliitto ja jälkeläiset

Puoliso Andrée de Vivonne, La Rochefoucauldin herttuatar

Hän avioitui 14-vuotiaana 20. tammikuuta 1628 Mirebeau-sur-Bèzessä serkkunsa Andrée de Vivonnen (1612–1670) kanssa, joka oli la Chataigneraien paroni André de Vivonnen, kuninkaan ylihaukkamestarin (Grand Fauconnier de France) ja Marie Antoinette de Loménien ainoa tytär ja suuren Ardelayn paronikunnan maaomaisuuden perijätär.

Heille syntyi seitsemän lasta.

• François VII de la Rochefoucauld, La Rochefoucauldin kolmas herttua (15. kesäkuuta 1634 – 11. tammikuuta 1714); avioitui serkkunsa Jeanne Charlotte du Plessisin kanssa. Ludvig XIV:n läheinen hovimies, kuninkaan ylijahtimestari. Heille syntyi kolme lasta.
• Charles de la Rochefoucauld (22. syyskuuta 1635 – 19. marraskuuta 1691), Molesmen luostarin apotti.
• Marie Catherine de la Rochefoucauld (22. helmikuuta 1637 – 5. lokakuuta 1711), tunnetaan nimellä Mademoiselle de La Rochefoucauld; pysyi naimattomana
• Henriette de la Rochefoucauld (15. heinäkuuta 1638 – 3. marraskuuta 1721), tunnetaan nimellä Mademoiselle de Marsillac; pysyi naimattomana
• Françoise de la Rochefoucauld (9. elokuuta 1641 – 22. maaliskuuta 1708), tunnetaan nimellä Mademoiselle d'Anville; pysyi naimattomana
• Henri Achille de la Rochefoucauld (8. joulukuuta 1642 – 19. toukokuuta 1698), Fonfroiden, Beauportin ja La Chaise-Dieun luostareitten apotti; tunnetaan nimellä Abbé de Marsillac
• Jean Baptiste de la Rochefoucauld (19. elokuuta 1646 – kesäkuuta 1675), tunnetaan nimellä Chevalier de Marsillac.
• Alexandre de la Rochefoucauld (huhtikuu 1655 – 16. toukokuuta 1721), teologian tohtori, tunnetaan Verteuilin apottina, Beauportin apottina, Molesmen, Notre-Dame de Bonne Nouvellen luostareitten esimiehenä Rouenissa

Hänellä oli lisäksi aviottomia lapsia:

Vuonna 1645 hän rakastui Longuevillen herttuatar Anne-Geneviève de Bourbon-Condé´hen (1619–1679), Condén prinssin Louis II Condén ja Contin prinssi Armand de Bourbon-Contin sisareen. Suhteesta syntyi poika:

• Charles-Paris d'Orléans Longueville (1649–1672), jonka herttuattaren aviomies Orléans-Longuevillen herttua Henri II tunnusti omakseen. Saint-Polin ja Dunois'n kreivi, Longuevillen ja Estoutevillen herttua, Neuchâtelin prinssi. Kaatui 23-vuotiaana Reinin taistelussa Ranskan–Hollannin sodassa naimattomana ilman laillisia perilisiä.

Sotilas-ura ja hovimies

Château de Verteuil, Verteuil-sur-Charante Poitou-Charentes

La Rochefoucauld oli nuorena hovimies ja sotilas. Yhdessä kuningatar Anna Itävaltalaisen kanssa hän juonitteli kardinaali Armand de Richelieuta vastaan. Kardinaali karkotti La Rochefoucauld’n hovista, joka liittyi Fronde-kapinaan. Koettuaan elämänvaiheita, jotka ovat kuin seikkailukirjoista hän vetäytyi 40-vuotiaana julkisesta elämästä linnaansa Verteuiliin Poitou'hun.

Hän palveli 16-vuotiaasta lähtien setänsä Estissacin kreivi Benjamin de La Rochefoucauldin, Estissacin Auvergnen rykmentin leirimestarina armeijassa Mantovan herttuakunnan perimyssodassa espanjalaisia vastaan Italiassa vuonna 1629 ja kolmikymmenvuotisessa sodassa Espanjan Alankomaissa ja Picardiessa vuosina 1635–1636 ja uudelleen Flanderissa vuonna 1639.

La Rochefoucauld oli haavoittuvaisempi kuin useimmat aikalaisensa, koska hän näyttää olleen koko elämänsä ajan altis naiselliselle viehätysvoimalle. Vuonna 1635 Chevreusen herttuatar Marie de Rohan oli houkutellut hänet Orléansin herttua Gastonin juonitteluihin kardinaali Richelieuta, Ludvig XIII:n pääministeriä vastaan. Tämä seikkailu toi La Rochefoucauldille vain nöyryyttävän tapaamisen Richelieun kanssa, kahdeksan päivää vankeutta Bastiljissa ja kaksi vuotta maanpaossa Verteuilissa. Myöhemmin hänen vihansa Mazarinia kohtaan ja omistautumisensa Anne de Bourbonille, herttuatar de Longuevillelle, Fronden johtaja Louis II Condén sisarelle, johtivat vielä tuhoisampaan lopputulokseen.

Anne-Geneviève de Bourbon-Condé (1619–1679), Estoutevillen ja Longuevillen herttuatar

Sekä isän että pojan julkiseen elämään vaikuttivat Ludvig XIV:n hallituksen politiikka, joka vuorotellen sekä uhkasivat että imartelivat aatelistoa. Vaikka hänen isästään tehtiin herttua ja Poitoun kuvernööri, tältä myöhemmin riistettiin tämä virka, kun suvun uskollisuus kyseenalaistettiin. Nuorempi La Rochefoucauld, Marcillacin prinssi sai kardinaali Mazarinilta luvan palata kuvernöörin virkaan vuonna 1646 ja nimitettiin kenttämarsalkaksi 19. toukokuuta 1646. Se, että kruunu tuhosi hänen linnansa Verteuilissa, ilmeisesti ilman erillistä ilmoitusta vuonna 1650, valaisee vuosina 1648–1653 käytyjen Fronde-kapinoiden sarjan pääsyytä: monarkian tuntemaa epäluottamusta ja pelkoa aateliston paikallista itsenäisyyttä kohtaan. Isänsä kuoltua vuonna 1650 hän peri La Rochefoucauldin herttuan arvonimen, toisena herttuana. Useita kertoja taisteluissa kasvoihin haavoittunut prinssi vältti täpärästi sokeuden.

Hänen oma kuvauksensa kapinallisten aatelisten väsyttävistä juonitteluista ja kampanjoista kapinoiden vuosina 1648–1653 aikana voidaan lukea hänen muistelmistaan. Hänen uskollisuutensa Condé-suvulle ei lisännyt hänen suosiotaan kruunun keskuudessa ja esti häntä ajamasta mitään yksittäistä kuninkaallisen tai ministerihallinnon uudistamispolitiikkaa. Kuinka pitkälle maanpetokseen hän antoi itsensä joutua, kun uudistusmielisten ruhtinaiden ja aateliston aikeet syrjäytettiin henkilökohtaisilla kunnianhimoilla, osoittaa niin kutsutun Madridin sopimuksen luonnos vuodelta 1651, jossa asetettiin ehdot Espanjan avulle Ranskan aatelille. La Rochefoucauld ei ainoastaan allekirjoittanut sopimusta, vaan erään tutkijan mukaan hänen uskotaan myös laatineen sen. Hän oli läheinen myös Monpensier'n herttuatar Anne Marie Louise d’Orléansin ja kirjailija Madeleine de Scudéryn kanssa.

Kaksi muutakin hänen julkisen uransa piirrettä ansaitsee maininnan, koska ne selittävät suuren osan hänen kirjoituksistaan – rohkeus ja oikeudenkäynnit. Mies, joka kirjoitti rohkeutta ja pelkuruutta käsittelevät aforismit, oli varmasti ollut taistelun eturintamassa. Kuuden vuoden kuluessa hän haavoittui peräti kolmessa yhteenotossa. Hänen kasvojensa ja kaulansa vammat olivat sellaisia, että hän vetäytyi taistelusta, hänen terveytensä oli pilalla ja mielenrauha menetetty. Sota epäilemättä pahensi hänen taloudellisia vaikeuksiaan, hänen maansa olivat raskaasti kiinnitettyjä, ja ilman hänen asiamiehensä ovelaa apua hän ei ehkä olisi pystynyt pitämään yllä toimipistettään Pariisin keskustassa, kuten hän teki vuodesta 1660 eteenpäin. Hänen oli pakko maksaa paitsi hienosta elämisestä myös loputtomista oikeudenkäynneistä. Todisteita on olemassa peräti viidestä oikeudenkäynnistä kolmen vuoden aikana, pääasiassa muita aatelissukuja vastaan, arvoasioista ja hoviseremonioista.

Silti vuonna 1655 hänen kirjalliset pyrkimyksensä olivat vielä edessäpäin. Kestävien ja älyllisesti stimuloivien ystävyyssuhteiden ansiosta Sablén markiisitar Madeleine de Souvrén (1599–1678), yhden aikansa kirjallisuuden merkittävimmistä naisista, ja La Fayetten kreivitär Marie-Magdëlaine Pioche de La Vergnen kanssa hän näyttää vältelleen politiikkaa jonkin aikaa ja vähitellen lunastavan tiensä takaisin kuninkaalliseen suosioon, minkä sinetöi hänen jäsenyytensä ylhäisaatelin eksklusiivisessa Pyhän Hengen (L'ordre du Saint-Esprit) ritarikunnassa vuoden 1661 lopulla. Lukeminen ja älyllinen keskustelu veivät hänen aikansa kuten muidenkin piirin miesten ja naisten, jotka kuuntelivat yksityisiä lukutilaisuuksia Pierre Corneillen klassisista tragedioista ja Nicolas Boileaun didaktisesta runosta L'Art poétique runon periaatteista. Piiriä elävöitti uusi peli, joka koostui tapojen ja käyttäytymisen epigrammien keskustelemisesta mahdollisimman lyhyellä ja terävällä tavalla. Huolellisuus, jolla La Rochefoucauld piti muistiinpanoja ja versioita ajatuksistaan pelin moraalisista ja älyllisistä aiheista, käy ilmi säilyneistä käsikirjoituksista. Kun yhden niistä salainen julkaiseminen Hollannissa pakotti hänet julkaisemaan omalla nimellään, oli selvää, että hän oli tyydyttänyt yleisön maun: hänen elinaikanaan oli määrä ilmestyä viisi mietelmää, joista jokainen oli tarkistettu ja laajennettu.

Kirjallinen ura

Aikansa kuluksi La Rochefoucauld ryhtyi kirjoittamaan muistelmiaan Verteilin linnassaan Angoumoisissa. Hän oli sotaretkillään ollut menettämäisillään näkönsä, ja sairasti kihtiä. Hän omisti "Mémoires" teoksen kuningatar Anna Itävaltalaisen holhoojahallinnolle ja se julkaistiin ilman hänen lupaansa Kölnissä vuonna 1662. Skandaali sai hänet sanoutumaan irti työstään. Hän julkaisi oman painoksensa vuonna 1665. Hän piti elämää halveksittavana ilveilynä ja naisia inhottavina oikuttelijoina. Elämä oli hänelle suuri pettymys. Muistelmia kirjoittaessaan hän huomasi itsellään uuden taidon: mietelmien eli maksiimien kirjoittamisen taidon.

Vuonna 1665 julkaistun Mietelmien ensipainoksen nimi oli Réflexions; ou, sentences et maximes morales, eikä se sisältänyt yksinomaan epigrammeja. Kaunis yksittäinen lause, joka esiintyi vain ensimmäisessä painoksessa ja jonka kirjoittaja myöhemmin poisti, on kolmen sivun mittainen runollinen kuvaus itsekkyydestä, ominaisuudesta, jota hän löysi kaikissa elämänmuodoissa ja kaikissa teoissa. Käsikirjoitukset sisältävät myös pidempiin pohdintoihin upotettuja epigrammeja. Joissakin tapauksissa eri versiot osoittavat vaiheet, joilla sarja toisiinsa liittyviä lauseita arkistoitiin lopulliseen lyhyyteen asti. Yleisen yksittäisen lausunnon alla voi kuitenkin löytää henkilökohtaisen reaktion Fronde-kapinaan tai politiikkaan, joka on usein ilmaisultaan väkivaltainen.

Mietelmien kirjoittamista La Rochefoucauld piti aluksi lähinnä hupina. Käydessään kirjallisissa salongeissa hän saattoi ripotella niitä keskusteluihin. Kun mietelmät ilmestyivät vuonna 1665 kirjana, hän sai mainetta. Kirjallisissa salongeissa kuten markiisitar Catherine de Vivonnen yksityispalatsissa Hôtel Ramboulletissa ja Sablén markiisitar Madeleine de Souvrén salongissa Hôtel de Sabléssa, hän solmi läheisen ystävyyssuhteen toisen kirjailija, madame de La Fayetten kanssa. Ystävyys kesti koko loppuelämän. Ystävysten kirjeenvaihtoa on säilynyt jälkipolville, ja se on lämminhenkistä.

La Rochefoucauld kävi hovissa uudelleen vasta kardinaali Richelieun kuoltua vuonna 1642 ja juuri ennen kardinaali Mazarinin kuolemaa ja Ludvig XIV:n valmistautuessa ottamaan itselleen kaiken vallan. Kuningas piti kirjailijaa hyvänä esimerkkinä vanhasta aatelistosta.^lähde?

Mietelmät

Jälkimaailma on suuresti arvostanut La Rochefoucauld’n mietelmiä, joita on lähes viisisataa. Vaikutteita niihin tekijä sai Senecalta sekä Montaignelta, mutta ne ovat kuitenkin omaperäisesti pohdittuja. Kirjoittajan mielestä itsekkyys on ihmisen kaikkien tekojen käyttövoima, ja mietteitä onkin sanottu erinomaiseksi luettavaksi silloin, kun haluaa karkottaa liiat harhaluulot ihmisistä. Rohkeuskin johtuu Rochefoucauldin mukaan lähinnä turhamaisuudesta, ja jalomielisyys on pelkkää itsepetosta.

Valikoima mietteitä:

• Vanhukset lohduttautuvat mielellään antamalla hyviä neuvoja, kun eivät enää kykene antamaan huonoja esikuvia.
• On ihmisiä, joita viat pukevat, ja toisia, joita hyvätkin ominaisuudet rumentavat.
• Nainen pitää kauan ensimmäistä rakastajaansa silloin kun hän ei ota toista.
• Kiitoksen torjuminen on halua kuulla kiitos toiseenkin kertaan.
• Joka elää antautumatta hullutuksiin, ei ole niin viisas kuin luulee olevansa.

La Rochefoucauld valtuutti julkaistavaksi viisi painosta Mietelmistä vuosina 1665–1678. Kaksi vuotta viimeisen julkaisun jälkeen hän kuoli Pariisissa.

Vaikka La Rochefoucauld kirjoitti vuosien varrella huomattavan paljon, hän julkaisi itse asiassa vain kaksi teosta, Mémoires ja Maximes. Lisäksi on koottu noin 150 kirjettä ja 19 lyhyempää teosta, jotka tunnetaan nykyään nimellä Réflexions diverses. Nämä, sekä sopimukset ja yleissopimukset, jotka hän on saattanut itse laatia, muodostavat hänen koko työnsä, ja näistä vain Mietelmät erottuvat nerokkaana teoksena. Kuten hänen nuorempi aikalaisensa Jean de La Bruyère, La Rochefoucauld oli yhden teoksen mies.

Suomennetut teokset

• Mietelmiä (Réflexions ou sentences et maximes morales). Suomentanut ja johdannolla varustanut J. V. Lehtonen. Karisto, 1924. Verkossa: Mietelmiä.
  • Mietteitä. Suomentanut Risto Mikkonen. Esipuhe Kai Kiviranta. Scanria, 2018 ISBN 978-952-5182-54-5
  • Itsekkyydestä, suom. ja jälkisanat Sampsa Laurinen. Basam Books 2022 ISBN 978-952-379-211-1

Lähteet

• Grimberg, Carl: Kansojen historia, osa 14, Aurinkokuninkaan aikakausi. Helsinki: WSOY 1982 ISBN 951-0-09742-X

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta François de La Rochefoucauld Wikimedia Commonsissa

• Vapaasti ladattavia François de La Rochefoucauldin e-kirjoja Projekti Lönnrotilta