Factoring

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Factoring on rahoitusmuoto, jossa yritys saa rahoitusta myyntisaamisiaan vastaan. Factoring on tavaroiden ja palveluiden myynnistä syntyneiden laskusaatavien rahaksi muuttamista (diskonttaamista) rahoitusyhtiön myöntämän luoton avulla.[1]

Factoringluototusta varten solmitaan rahoitussopimus, jonka mukaan myyjäyritys siirtää säännöllisesti kaikki asiakaslaskunsa rahoittajalle luotottamista varten. Laskut joko pantataan tai myydään rahoitusyhtiölle. Rahoitusta myyjäyritys saa sovittuun enimmäismäärään (luottolimiittiin) saakka.[1]

Rahoitusyhtiö perii yleensä factoringpalkkion tiettynä prosenttiosuutena jokaisen siirretyn laskusaatavan määrästä. Muita kuluja ovat luoton korko ja mahdollinen järjestelypalkkio luottolimiitin myöntämisestä tai muuttamisesta.[1]

Laskusaatavien panttaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa tavallisinta on, että myyjäyritys panttaa laskusaatavansa rahoituksen vakuudeksi rahoitusyhtiölle. Luottoriski säilyy tällöin myyjäyrityksellä.[1]

Myyjäyritys tekee laskuun merkinnän, jonka mukaan ostajan tulee maksaa lasku rahoittajalle. Rahoitusyhtiö maksaa laskusta myyjäyritykselle sovitun osuuden, esimerkiksi 80 %. Loppuosan rahoitusyhtiö maksaa sitten, kun ostaja on maksanut koko laskun rahoittajalle.[1]

Laskusaatavien kauppa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panttauksen sijaan voi yritys myydä laskusaatavansa rahoitusyhtiölle. Silloin rahoitusyhtiö yleensä kantaa riskin ostajien maksukyvystä. Laskusaatavien ostaminen on tavallista kansainvälisessä factoringissä mutta jossain määrin myös Suomessa.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Tepora, Jarno: ”7 Factoring”, Rahoitusmuodot ja vakuudet. Lakimiesliiton kustannus, 2013. ISBN 978-952-246-253-4.