Eesti Kirjameeste Selts

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Eesti Kirjameeste Selts on Tartossa vuosina 1871–1893 toiminut virolainen kirjallisuus- ja kansanvalistusseura. Päätös seuran perustamisesta syntyi Viron ensimmäisillä laulujuhlilla, joita vietettiin Tartossa 1869 Viron kansan vapautuksen 50-vuotispäivän johdosta. Seuran kukoistusaikaa olivat sen kymmenen ensi vuotta, jolloin sen esimiehenä sekä elähdyttävänä ja johtavana sieluna sen toiminnassa oli Otepään kirkkoherra Jakob Hurt.[1]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hurtin aikana seura julkaisi 52 numeroa Toimituksia, jotka kaikki ovat sisällykseltään arvokkaita ja joista monet käsittelevät aiheita, joita ei ollut käsitelty viroksi ennen, kuten Hurtin kansanrunokokoelma Vana kannel, M. J. Eisenin Eesti luuletused ('Virolaiset runot'), Pärnun novellit, historian, maantiedon, fysiikan, matematiikan, geometrian sekä suomen, saksan ja venäjän kielten oppikirjat. Vuodesta 1873 alkaen ilmestyi vuosittain Aastaraamat (vuosikirja), joka sisälsi seuran kokousten pöytäkirjat ja selostuksia niissä pidetyistä esitelmistä. Niissä oli joko yleishyödyllistä tai kansallista sisältöä, monet viron kieltä koskevia. Kokouksia pidettiin aluksi kahdesti, myöhemmin neljästi vuodessa, ja ne saattoivat kestää kaksikin päivää.[1]

Virolaisen kansanrunouden kerääminen sekä Viron kansanmurteiden selvittely oli alusta alkaen seuran tärkeimpiä tehtäviä, joihin se myönsi raha-avustustakin. Jo toiminnan ensimmäisen kymmenvuotiskauden lopulla koossa oli arvokas kokoelma erilaista kansanrunoutta, muun muassa noin 3 000 Viron vanhaa laulua, muinaistaruja, tietoja kansan tavoista ja pitämyksistä ynnä muuta. Nuorison koulutuksen tukemiseksi seura jakoi apurahoja Tarton kimnaasin virolaisille oppilaille. Seura perusti kirjaston ja historiallisen aineiston kokoelman, joita se kartutti menestyksellisesti. Jäseniä oli seuraa perustettaessa 43, vuoden 1881 keskivaiheilla 450. Eri puolilla asuvat jäsenet osallistuivat toimiin, joita kansallisen heräämisen aika Virossa synnytti.[1]

Viime vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuran toiminta sai kuitenkin surullisen käänteen. Seuran varaesimiehen C. R. Jakobsonin Sakala-lehdessä (vuodesta 1878) ajama uusi valtiollinen suuntaus sai runsaasti kannatusta mutta herätti myös, varsinkin saksalaismyönteisissä ja kirkollismielisissä piireissä, ankaraa vastustusta. Erimielisyys tunkeutui seuraankin, jossa Hurt oli Jakobsonin suunnan voimakkain vastustaja, varsinkin sen jälkeen kun Jakobson oli alkanut lehdessään arvostella seuraa.[1]

Hurtin auktoriteetti piti vielä yllä muodollista sopua, mutta kun hän 1881 Pietariin siirtyessään luopui esimiehen tehtävästä, riita puhkesi puoluetaisteluksi. Myös Hurtin takana oleva johtokunta erosi ja ehdotti samalla, että sovun saamiseksi seuran johto uskottaisiin puolueettomiin käsiin. Näin ei käynyt. Enemmistö valitsi esimieheksi Jakobsonin, ja seuraus oli, että noin 50 aktiivisinta jäsentä (muun muassa Hurt, Jannsen, Eisen, Hermann, Kreutzwald, Wiedemann) erosi seurasta. Jakobsonin vahvan persoonan ansiosta seura toimi vielä jonkin aikaa muodollisesti niin, että jäsenluku jopa kaksinkertaistui. Mutta kun Jakobson 1882 yllättäen kuoli, alkoi seuran toiminta hiipua.[1]

Toimitusten sarja jatkui vielä, ja joukossa oli muutamia merkittäviä julkaisuja, esimerkiksi Hermannin kansanlaulut, Kunderin Viron kirjallisuuden historia, Eisenin Kalevalan käännöksen alkuosa sekä muutamia sanakirjoja, mutta enimmäkseen vähäarvoisempaa. Aastaraamatut pienenivät, ilmestyivät harvemmin ja lakkasivat 1890 kokonaan. Vuodesta 1887 alkaen seura kuitenkin jakoi vuosittain palkintoja parhaista virolaisista kirjoista, mikä innosti uusia kirjoittajia. Seura oli viimeisen kerran merkittävällä tavalla julkisuudessa, kun se vuonna 1891 järjesti laulujuhlat. Saman vuoden syksynä alkoivat riitaisuudet, joiden vuoksi seuran toiminta päättyi. Riitojen vuoksi seurasta oli erotettu venäläismielisen Valgus-lehden toimittaja, joka kostoksi sai seuran kansallista herätystyötä muutenkin karsastavan Venäjän hallituksen epäluuloiseksi, ja 27. huhtikuuta 1893 seura lakkautettiin sisäministerin käskystä.[1]

Seuran kirjasto (noin 2 000 nidettä) ja historialliset kokoelmat siirtyivät Eesti Ûliöplaste Seltsille, ja kansanrunokokoelmien kartuttaminen uskottiin Hurtin vastuulle. Seuran virolaisen kirjallisuuden edistämiseksi perustama Kreutzwaldin rahasto siirtyi myöhemmin Suomalais-Ugrilaisen Seuran hoitoon.[1]

Seuran toimintaa jatkaa 1907 perustettu Eesti Kirjanduse Selts.[2]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g A. K. (Artturi Kannisto): Eesti Kirjameeste Selts Tietosanakirja. 1910. Tietosanakirja-Osakeyhtiö. Viitattu 5.9.2018. (Projekt Runeberg)
  2. G. S. (Gustav Suits ): Eesti Kirjanduse Selts Tietosanakirja. 1910. Tietosanakirja-Osakeyhtiö. Viitattu 5.9.2018. (Projekt Runeberg)