Eduard Taaffe

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Eduard Taaffe.

Eduard von Taaffe (24. helmikuuta 1833 Wien29. marraskuuta 1895 Ellischau, Böömi) oli itävaltalainen kreivi ja poliitikko, joka toimi Itävallan pääministerinä vuosina 1868–1870 ja 1879–1893. Hänen hallituksensa oli keisari Frans Joosef I:n ajan pitkäikäisin.[1]

Taaffen sukujuuret olivat Irlannissa. Hänen esi-isänsä, Carlingfordin jaarli Francis Taaffe oli asettunut 1600-luvun lopulla Itävallan palvelukseen. Eduard Taaffe peri irlantilaisilta esi-isiltään Taaffen varakreivin ja Ballymoten paronin arvon.[2] Hän oli keisari Frans Joosefin nuoruudenystävä. Aloitettuaan virkamiesuransa vuonna 1852 Taaffe yleni nopeasti.[1] Hänet nimitettiin 1863 Salzburgin ja 1867 Ylä-Itävallan käskynhaltijaksi. Hän oli maaliskuusta 1867 alkaen sisäministerinä Friedrich Ferdinand von Beustin hallituksessa ja Beustin siirryttyä saman vuoden kesäkuussa valtakunnankansleriksi Taaffesta tuli joksikin aikaa vt. pääministeri. Hän vaikutti merkittävästi muun muassa Itävalta-Unkarin kompromissin toimeenpanoon Itävallan puoliskossa valtakuntaa. Joulukuussa 1867 nimitetyssä Karl von Auerspergin hallituksessa Taaffe oli puolustusministerinä ja pääministerin sijaisena. Hän puolusti hallituksen reformipolitiikkaa keisarin suuntaan.[2] Taaffe nimitettiin Auerspergin tilalle pääministeriksi vuonna 1868. Hän kannatti myönnytysten tekemistä itsehallintoa vaativille tšekeille ja valtakunnan eteläslaaveille, mitä osa hänen hallituksensa ministereistä ei hyväksynyt. Tämä johti hallituksen kaatumiseen tammikuussa 1870.[2][1]

Taaffe toimi uudelleen sisäministerinä Alfred Józef Potockin hallituksessa 1870–1871 ja Karl von Stremayrin hallituksessa 1879. Vuosina 1871–1879 hän oli Tirolin käskynhaltijana ja pyrki sovittelemaan alueen saksalaisen ja italialaisen väestön kielikiistoja. Palattuaan pääministeriksi elokuussa 1879 Taaffe onnistui muodostamaan kirkon asemaa puolustaneista itävaltalaisista sekä tšekkiläisistä ja puolalaisista maanomistajista koostuneen konservatiivisen koalition eli niin sanotun rautarenkaan, joka piti hänet vallassa seuraavat 14 vuotta. Hän sai pidettyä valtakunnan kansalliset ristiriidat aisoissa tekemällä maltillisia myönnytyksiä puolalaisille ja tšekkiläisille nationalisteille.[1][2] Vuoden 1880 kieliasetus antoi tšekin kielelle jalansijan Böömin ja Määrin alueen hallinnossa, mikä auttoi sitomaan tšekit valtakunnan hallintoon. Taaffen hallitus myös laajensi äänioikeutta vuonna 1882 toteutetulla reformilla.

Ajan mittaan tšekkinationalistien vaatimukset kasvoivat eikä Taaffe saanut enää hallituksensa takana ollutta koalitiota pysymään kasassa.[1] Hallitusta vastustanut nuortšekkiläinen puolue lisäsi huomattavasti kannatustaan vuoden 1891 vaaleissa, minkä jälkeen Taaffe onnistui kokoamaan uuden enemmistökoalition saksankielisistä liberaaleista, puolalaisista ja Karl Siegmund von Hohenwartin johtamista konservatiiveista.[2] Taaffe joutui eroamaan valtakunnanneuvoston hylättyä marraskuussa 1893 hallituksen esityksen uudesta äänioikeuden laajentamisesta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Eduard, count von Taaffe (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 1.6.2013.
  2. a b c d e Nordisk familjebok (1919), s. 244–245 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 8.10.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]