Disykloheksyyliamiini
| Disykloheksyyliamiini | |
|---|---|
 |
|
| Tunnisteet | |
| IUPAC-nimi | N-sykloheksyylisykloheksanamiini |
| CAS-numero | |
| PubChem CID | |
| SMILES | C1CCC(CC1)NC2CCCCC2[1] |
| Ominaisuudet | |
| Molekyylikaava | C12H23N |
| Moolimassa | 181,314 g/mol |
| Sulamispiste | −0,1 °C[2] |
| Kiehumispiste | 255,8 °C[2] |
| Tiheys | 0,912 g/cm3[2] |
| Liukoisuus veteen | 0,8 g/l (25 °C)[3] |
Disykloheksyyliamiini (C12H23N) on amineihin kuuluva orgaaninen yhdiste. Yhdistettä käytetään muiden kemikaalien valmistamiseen, korroosionestoaineena ja hapettumista estävänä kemikaalina kumeissa.
Ominaisuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Huoneenlämpötilassa disykloheksyyliamiini on väritöntä nestemäistä ainetta. Yhdiste liukenee vain himena veteen ja paremmin orgaanisiin liuottimiin. Disykloheksyyliamiinin vesiliuokset ovat emäksisiä ja aine reagoi happojen kanssa muodsotaen suoloja.[2][3][4]
Valmistus ja käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Disykloheksyyliamiinia voidaan valmistaa ammoniakin ja sykloheksanolin välisellä reaktiolla. Muita tapoja valmistaa yhdistettä ovat sykloheksanonin pelkistävä aminointi sykloheksyyliamiinin, vedyn ja palladium- tai platinakatalyytin avulla sekä fenolin ja aniliinin välisellä reaktiolla ja vedyttämällä muodostuvatuote palladiumin toimiessa katalyyttinä.[2][4][5]
Disykloheksyyliamiinia ja sen suoloja voidaan käyttää korroosionestoaineena, kumien hapettumisenestoaineena, kumien vulkanoinninkiihdyttimenä, polttoaineiden lisäaineena, kefalosporiiniantibioottien valmistuksessa, väriaineiden valmistuksessa, hyönteismyrkkyjen valmistuksessa ja polykarbonaattien valmistuksessa katalyyttinä.[2][4][5]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Dicyclohexylamine – Substance summary PubChem. NCBI. Viitattu 16.10.2014.
- ↑ a b c d e f Alén, Raimo: Kokoelma orgaanisia yhdisteitä: Ominaisuudet ja käyttökohteet, s. 543-544. Helsinki: Consalen Consulting, 2009. ISBN 978-952-92-5627-3.
- ↑ a b Disykloheksyyliamiinin kansainvälinen kemikaalikortti Viitattu 16,10,2014
- ↑ a b c Karsten Eller, Erhard Henkes, Roland Rossbacher & Hartmut Höke: Amines, Aliphatic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 16.10.2014
- ↑ a b Jeremiah P. Casey:Amines, Cycloaliphatic, Kirk-Othmer Encyclopedia of Chemical Technology, John Wiley & Sons, New York, 2003. Viitattu 16.10.2014