Dekonstruktivismi
Dekonstruktivismi on 1980- ja 1990-luvulla syntynyt arkkitehtuurin suuntaus. Dekonstruktivismi hylkää tavanomaiset käsitykset harmoniasta, yhtenäisyydestä ja vakaudesta. Se ei ole yhtenäinen tyylisuuntaus, vaan pikemminkin hajanainen pyrkimys vääristää rakennusten muotoja, jotta saadaan esiin uudenlaisia muotoja.[1]
Nimitys on peräisin vuonna 1988 New Yorkin Museum of Modern Artissa järjestetystä näyttelystä Deconstructivist Architecture, jossa oli esillä muun muassa Zaha Hadidin, Peter Eisenmanin, Daniel Libeskindin, Jean Nouvelin, Bernard Tschumin ja Coop Himmelblau –ryhmän suunnitelmia. Dekonstruktivismia edustavien arkkitehtien muotokieli ei ole yhtenäistä. Suuntauksen pääpiirteenä on pyrkimys vapautua postmodernismista käyttäen hyväksi muotojen ja rakenteen transformaatioita ja hajottamista sekä rikkoa paikan, tilan ja ajan yhtenäisyys.[2]
Dekonstruktivistisen arkkitehtuurin tunnettuja esimerkkejä ovat Libeskindin suunnittelema Berliinin juutalaismuseo (1989-1999), Hadidin Vitran tehdas- ja museoalueen paloasema (1989-1993) ja hänen ”Mind Zone” -näyttelynsä Millennium Domessa Greenwichissä (1999) sekä Eisenmanin Wexner Center for the Visual Arts Ohion Columbusissa (1983-1989).[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jokinen, Teppo ja Honkala, Liisa: Arkkitehtuurin sanakirja. WSOY 2000. ISBN 951-0-24579-8
- Curl, James Stevens: Dictionary of architecture. Oxford University Press 1999. ISBN 0-19-210006-8
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Curl 1999, s. 195
- ↑ Jokinen ja Honkala 2000, s. 54
- ↑ Middleton, Robin David, Zukowsky, John et al.: Western-architecture Encyclopedia Britannica. Viitattu 30.4.2025. (englanniksi)