Siirry sisältöön

Christine de Pisan

Wikipediasta
Christine de Pisan
Christine de Pisan opettaa poikaansa.
Christine de Pisan opettaa poikaansa.
Henkilötiedot
Syntynyt1364
Venetsia
Kuollut1430
Poissyn luostari
Vanhemmat Thomas de Pisan
Puoliso Etienne du Castel (vih. 1379; k. 1389)
Lapset 3
Kirjailija
Tuotannon kieliranska
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Christine de Pisan eli Christine de Pizan (1364 Venetsia – 1430 Poissyn luostari) oli ranskalainen, tosin alkuperältään italialainen filosofi ja runoilija.

Yleisesti Christine de Pisanin todetaan olleen ensimmäinen nainen, ainakin ranskalainen nainen, joka elätti itsensä ja lapsensa ammattimaisella kirjoittamisella. Hän paneutui kirjoittamiseen sen jälkeen kun hänen puolisonsa Etienne du Castel kuoli 1389[1]. Hänen oppineisuutensa erottaa hänet ajankohdan muista kirjailijoista, sekä miehistä että naisista. Hän kävi useita vuosia oikeustaistelua saadakseen haltuunsa hänelle kuuluvan perinnön. Tämän tähden hän alkoi kirjoittaa ansaitakseen elantonsa.

Hän kirjoitti poliittisia ja filosofisia tutkielmia, kuten myös runokokoelmia. Hän oli hyvin poliittinen kirjailija, ja hän vetäytyi luostariin elämänsä loppuvaiheessa, ja siellä hän kirjoitti teoksensa Ditié de Jeanne d'Arc. Hän kirjoitti myös teokset Cent ballades d'amant et de dame sekä La Cité des dames. Pääosa hänen teoksistaan syntyi vuosina 1400–1418.

Nuoruus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Christine de Pisan syntyi Venetsiassa noin vuonna 1364 äidilleen ja isälleen Thomas de Pisanille.[1][2] Perhe ei ollut aatelinen.[3] Vuonna 1368 Ranskan kuningas Kaarle V kutsui Thomas de Pisanin Pariisiin hovilääkärikseen ja -astrologikseen. Tuohon aikaan Thomas de Pisanilla oli hyväpalkkainen työ kaupungin virkailijana, ja hän työnsä osana esimerkiksi kehitti kaupungin terveydenhuoltoa. Hän vastasi kutsuun kuitenkin myöntävästi ja muutti pian sen jälkeen Pariisiin. Vuosi isän muuton jälkeen myös Christine ja tämän äiti seurasivat perässä.[2]

Christine sai kuninkaan hovissa nuorelle aatelisneidolle tarkoitetun kasvatuksen, ja hän aloitti lyhyiden lyyristen runojen kirjoittamisen. Ne toivat hänelle ansaittua ihailua ja samalla myös useita naimatarjouksia, vaikka hänen oman tunnustuksensa mukaan nämä olivat enemmänkin isän motiiveina hänen tulevaisuudensuunnitelmissaan.lähde? Nuori Christine sai isänsä ohjauksessa tutustua myös kuninkaan kirjastoon, jonka kokoelmiin kuului ranskankielistä käännöskirjallisuutta. Käännökset olivat seurausta kuninkaan henkilökohtaisesta projektista, ja niitä oli tekemässä ainakin Nicole Oresme. Kirjastossa oli ainakin Aristoteleen ranskaksi käännettyjä teoksia, teologiaa, tähtitiedettä, politiikkaa ja historiaa käsitteleviä kirjoja, antiikin kirjallisuutta ja 1300-luvun nykykirjallisuutta.[2] Kokoelmien ja perheenjäsentensä asemien avulla Christine de Pisan sai ainutlaatuisen paljon kirjallista sivistystä verrattuna muihin eurooppalaisiin porvarisnaisiin.[4] Tuohon aikaan oppineisuuden kieliä olivat latina ja kreikka, joista kumpaakaan Pisan ei puhunut sujuvasti.[5]

Ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1379 hän avioitui Étienne de Castelin kanssa.[1] Aviomies on alhaista ja vähävaraista aatelistoa, ja avioliiton solmimisen aikoihin hän toimi kuninkaan sihteerinä ja notaarina. Kuningas Kaarle kuoli kuitenkin vuonna 1380, ja niin Étienne jäi vaille työtä ja toimeentuloa. Tomasso da Pizzano kuoli vuosien 1385 ja 1390 välisenä aikana,lähde? ja aviomies Étienne kuoli köyhtyneenä vuonna 1389.[1]

Leskeksi jäädessään Pisan oli 25-vuotias, ja hänen elätettävinään olivat hänen kolme lastaan, äitinsä ja veljentyttärensä.[6] Selviytyäkseen tilanteestaan ja veloistaan Pisan ajoi useita oikeusprosessejalähde? ja päätti lopulta ryhtyä työskentelemään ammattikirjailijana. Aluksi Pisan sai tuloja käsikirjoitusten puhtaaksikirjoittamisesta, mutta alkoi pian kirjoittaa rakkausrunoja.[6] Runojen aiheet olivat muilta lainattuja. Runot hän kirjoitti teokseksi Le Livre des cent ballades (1389), joka sai osakseen melko suuren suosion. Nämä kirjoitukset olivat silloisen muodin mukaisia ja itkivätselvennä kuollutta aviomiestä ja kirjoittajan suurta yksinäisyyttä, hänen omaa olemassaoloaan naisena vieraassa hovissa.lähde? Pisanin teokset herättivät mielenkiintoa, koska tuon ajan Ranskassa oli hyvin harvinaista, että nainen julkaisi omia teoksiaan. Kiinnostuksen myötä Pisan sai työtarjouksia.[6] Teoksensa avulla hän sai esimerkiksi tilauksen ja samalla myös suojelijan Kaarle V:n veljistä Berryn herttuasta Jeanista ja Orleansin herttuasta Louis I:stä.lähde?

1390-luvun loppupuolella Pisanin toimeentulo oli yhä epävarma, minkä johdosta hän päätyi lähettämään tyttärensä ja vanhemman poikansa asumaan pois kotoa. Samoihin aikoihin nuorempi poika menehtyi. Poika muutti Salisburgin jaarlin ehdotuksesta Englantiin kasvatettavaksi ja tytär Poissyn dominikaaniluostariin. Pisan vieraili lasten luona säännöllisesti ja piti heihin tiiviisti yhteyttä kirjeitse. Kymmenen vuotta aviomiehen kuoleman jälkeen Christine de Pisan pystyi kirjoituksillaan elättämään koko perheensä.[6]

Christine de Pisan kirjoittaa kammiossaan (1407).

Ranskassa on ollut pitkä kirjallisten väittelyiden perinne. Ensimmäisen Ranskan kiihkeän kirjallisen väittelyn aloitti Christine de Pisan vuonna 1401. Vuonna 1401 kuningas Kaarle V:n sihteeri Jean de Montreuil julkaisi avoimen kirjeen, jossa hän ylisti Ruusuromaania. Pisan vastasi omassa avoimessa kirjeessään, että hänen mielestään teos ja varsinkaan Jean de Meungin kirjoittama osuus ei ansaitse de Montreuilin kehuja. Pisanin mielestä romaanin loppuosa oli naisen halveksuntaa ja tekopyhä, koska siinä kannustettiin vapaaseen rakkauteen, josta oli tuohon aikaan kuitenkin hyvin erilaiset seuraukset miehelle ja naiselle.[5] Väittelyn yhteydessä Pisan kirjoitti naisia puolustavia puheenvuoroja, jotka hän suuntasi miesyleisölle.[7] Pisan kritisoi Ruusuromaania teoksissaan Épitres sur le roman de la Rose (1399)[1] ja Dit de la rose (1402). Hänen kirjoituksensa tulkittiin vaativan naisen asemaa parannettavaksi, mikä aiheutti merkittävää liikehdintää aikakauden älymystön piirissä. Kirjoituksia pidettiin hyvin skandaalimaisina, ja kun kyse oli vielä naisesta, näkemykset jyrkkenivät.lähde?

Väittelyn tuloksena Christine de Pisan tuli tunnetuksi Pariisin kirjallisissa piireissä ja kiinnostui entistä enemmän naisen asemasta, historiasta, kasvatuksesta, yhteiskunnallisista kysymyksistä ja diplomatiasta.[5] Urallaan edetessään Pisan ryhtyikin kirjoittamaan oppineita filosofisia, poliittis-moraalisia sekä myös sotilaallisia kirjoituksia. Samalla hän toimi naisten asian puolesta ja eritoten korosti naisen osuutta ja edustavuutta kirjallisuudessa.lähde?

Miniatyyrimaalaus teoksesta Cité des dames. Oikealla naiset rakentamassa itselleen omaa kaupunkiaan. Kuvitus vuodelta 1410.[7]

Eräs tärkeä Pisanin teos on Cité des dames (1405, suom. Naisten kaupunki), joka on maailman ensimmäinen naisen kirjoittama ja naisia avoimesti puolustava teos.[8] Siinä allegoriset Rouva Järki, Rouva Rehellisyys ja Rouva Oikeudenmukaisuus aloittavat Pisanin kanssa vuoropuhelun naisten saavutuksista ja kehottavat häntä rakentamaan Naisten kaupungin eli turvapaikan hyveellisille naisille naisvihamielisessä maailmassa.[7] Livre des trois vertus (1405, suom. Kirja kolmesta hyveestä) on naisille suunnattu opaskirja, joka edustaa Naisten kaupunkiin verrattuna paljon konservatiivisempia arvoja.[8] Oppaassa hän esimerkiksi kannustaa naisia kuuliaisuuteen ja nöyryyteen jopa silloinkin, kun aviomies on väkivaltainen. Molemmat teokset on suunnattu naisyleisölle. Useimmat nykyajan naistutkijat pitävät Pisania merkittävänä oman aikansa naisten oikeuksien puolustajana. Osa tutkijoista ei kuitenkaan pidä häntä feministinä, koska hän ei kyseenalaistanut patriarkaalista yhteiskuntarakennetta.[7]

Christine de Pisan antaa kirjoittamansa teoksen Baijerin Isabellalle. Kuvitus vuodelta 1410–1414.

Muita Pisanin yhteiskunnallisia ja poliittisia aiheita käsitteleviä teoksia ovat Épître à la reine Isabeau (1405),lähde? hyvän hallinnon tunnusmerkkejä käsittelevä Livre du corps de policie (1406–1407, suom. Kirja yhteiskuntaruumiista), tilausteos Livre des faits d’arme et de chevalerie (1410), jossa hän käsittelee sodankäyntitaitoa ja sodan ja rauhan diplomatiaa sekä Ranskan kuningashuoneen huonoa hallintoa käsittelevä poliittinen pamfletti Livre de la paix (1413, suom. Kirja rauhasta).[8] Viimeinen Pisanin julkaistu kirjoitus on Jeanne d’Arcille omistettu ylistysruno Le Ditié Jehanne d’Arc (1429), joka on ainoa Jeanne d’Arcin elinaikana julkaistu tälle omistettu runo.[9]

Ranskassa Pisan oli aikansa aktiivisimpia yhteiskunnallisia kirjoittajia, ja hänen teoksensa herättivät kiinnostusta myös kuninkaan sukulaisissa.[8][3] Myös muutamat suuret filosofit ihailivat häntä, muun muassa Jean de Greson ja Eustache Deschams.lähde? Tiedetään ainakin viisikymmentä 1400–1700-luvuilta peräisin olevaa viittausta, jotka on tehty Pisanin teoksiin.[10]

Kirjallisia vaikutteita Christine de Pisan otti varhaisilta italialaisilta humanisteilta, kuten Francesco Petrarcalta, Giovanni Boccacciolta ja Coluccio Salutatilta. Hänen varhaisemmat teoksensa edustavat rakenteeltaan ja tyyliltään keskiaikaista allegorista kirjallisuutta, kun taas myöhemmät teokset ovat tyyliltään asiatekstejä.[4] Yksi Pisanin suosituimpia teoksia on allegorian muotoon kirjoitettu Epistre d’Othéa (1400, suom. Othéan kirje Hektorille), jossa viisauden jumalatar lähettää Troijan prinssi Hektorille opettavaisia kirjeitä.[11]

Christine de Pisanin runot on järjestetty yhtenäiseksi juonelliseksi kokonaisuudeksi. Useat runoista on johdettu hänen henkilökohtaisista kokemuksistaan, kuten runo Seulette suy et seulette vueil estr. Useimmat Christine de Pisan teokset ovat säilyneet nimikirjoituksella varustettuina käsikirjoituksina, mikä on tuon aikakauden kirjallisuudelle hyvin harvinaista.lähde?

Suomennokset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Viisas hallitsija: katkelma teoksesta Le Livre de la Paix (1313-1314), suom. Eva Isaksson. Teoksessa Isaksson, Eva: Hän Lottansa vei mukanaan. Helsinki: Rauhankirjallisuuden edistämisseura, 1988, s. 32-33.
  • Yksinäisyys: Balladi ja Omistus (myös ranskaksi; suom. tod. näk. Aale Tynni. Teoksessa: Tuhat laulujen vuotta: valikoima länsimaista lyriikkaa, s. 98-99, toim. Aale Tynni, Helsinki: WSOY 1974 ISBN 951-0-06216-2 ja WSOY 2004 ISBN 951-0-29121-8 sekä teoksessa: Maailman runosydän, toim. Hannu Tarmio ja Janne Tarmio, WSOY Helsinki 1998 ISBN 951-0-22134-1

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Nurminen, Marjo T.: Tiedon tyttäret: Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen. WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31824-9

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e Christine de Pisan, Tietosanakirja osa 1, palsta 1634, Tietosanakirja Osakeyhtiö 1909
  2. ↑ a b c Nurminen 2008, s. 131.
  3. ↑ a b Nurminen 2008, s. 137.
  4. ↑ a b Nurminen 2008, s. 132.
  5. ↑ a b c Nurminen 2008, s. 129–130.
  6. ↑ a b c d Nurminen 2008, s. 138.
  7. ↑ a b c d Nurminen 2008, s. 140–141.
  8. ↑ a b c d Nurminen 2008, s. 136.
  9. ↑ Nurminen 2008, s. 148–149.
  10. ↑ Nurminen 2008, s. 146.
  11. ↑ Nurminen 2008, s. 135.

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Christine de Pisan.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Christine_de_Pisan&oldid=23829818”