Bruno Taut (1880–1938) oli saksalainenarkkitehti[1], rakennustaiteen ensimmäisiä ekspressionisteja[2], professori vuosina 1929–1933 Berliinin teknillisessä korkeakoulussa ja Istanbulissa vuodesta 1937 lähtien. Hänen suunnittelemiaan ekspressionistisia lasi- ja teräsrakennuksia ovat muiden muassa[1] hänen kaksi ensimmäistä merkittävää työtään, Leipzigin (1913) ja Kölnin (1914) rakennusnäyttelyiden konstruktiiviset lasi- ja teräspaviljongit[3]. Hänen lasiarkkitehtuurilleen on tyypillistä, että ikkunat eivät ole väritöntä lasia vaan puiterakennelmia, joiden varaan kiinnitetyt lasinpalaset ovat värillisiä ja tämä ratkaisu synnyttää hartautta herättäviä, katedraalien lasimaalauksia muistuttavia värivaikutelmia[2]. Taut oli mukana maansa puutarhakaupunkiliikkeessä; hänen 1910- ja 1920-luvulla suunnittelemiaan puutarhakaupunginosia sijaitsee Falkenbergissa ja Magdeburgissa. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän teki utopistisia kaupunkisuunnitelmia.[3] Taut oli Erich Mendelsohnin (1887–1953), Hans Scharounin (1893–1972), Wassili Luckhardtin (s. 1889) ja Hermann Finstlerin (1887–1973) Berliinissä vaikuttaneen ekspressionistisen suuntauksen pääedustajia[4]. Taut ja hänen veljensä Max Taut (1884–1967) kuuluivat Berliinissä toimineeseen, spartakismiin sidoksissa olleeseen, ekspressionistiseen Novembergruppe -nimiseen arkkitehtien ja taidemaalarien yhteenliittymään, jonka työn tuloksena julkaistiin arkkitehtuurialbumeita ja järjestettiin näyttely vuonna 1919. Siinä määriteltiin modernin arkkitehtuurin sanasto.[5] He olivat yhdessä Walter Gropiuksen kanssa alkuperäisjäseninä 1920-luvun alun Berliinin merkittävissä arkkitehtuurin avantgardejärjestöissä kuten Arbeitsrat für Kunstissa ja Der Ringissä. Bruno Taut olivat mukana arkkitehtiryhmässä, jonka suunnittelemia taloja rakennettiin vuonna 1927 järjestettyä näyttelyä varten perustettuun StuttgartinWeißenhofin lähiöön,[6] jota on pidetty nykyaikaisen arkkitehtuurin historian tärkeimpänä rakennusryhmänä[7]. Muutenkin 1920-luvulla Bruno Taut suunnitteli funktionalistisia asuinalueita[3]. Noihin aikoihin hän uudisti sosiaalista asuntoarkkitehtuuria[1].