Boulderointi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Boulderointia ulkona

Boulderointi on kiipeilyä ilman varmistusvälineitä matalilla korkeuksilla. Boulderointia harrastetaan kivillä, matalilla kallioseinillä ja kiipeilyseinillä. Boulderreittien korkeus vaihtelee noin 1,5 metristä noin 9 metriin, mutta yleensä kiipeilijät kiipeävät alle viiden metrin korkuisia reittejä.[1][2][3]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alun perin boulderointia harrastettiin lähinnä treenimuotona pitempiä reittejä varten, mutta ajan myötä boulderointi on muuttunut omaksi kiipeilylajikseen. Koska boulder-reitit ovat enimmäkseen lyhyitä, reitin kiinnostavuus ja vaativuus perustuvat usein kiipeilytekniikan tai voimankäytön haasteisiin. Tyypillinen boulder-ongelma saattaa kiteytyä yhteen liikkeeseen, jossa on päästävä yhdestä tukipisteestä seuraavaan. Kiipeilijä voi käyttää pitkänkin ajan tämän haasteen voittamiseen palaten saman ongelman ääreen viikosta toiseen.[4] Boulderointi mahdollistaa keskittymisen pelkkään kiipeämiseen, ja sitä arvostetaan sekä omana kiipeilyn alalajina että harjoittelumuotona.

Sisäboulderointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderointia sisällä

Boulderointia voi harrastaa paitsi ulkona, myös sisällä kiipeilyhalleissa. Hallien boulderseinät on valmistettu kestävästä levystä, johon on usein lisätty reikiä otteiden kiinnittämiseen. Materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi paksua vaneri- tai muovilevyä. Reitit valmistetaan otteista, muodoista tai bokseista, jotka kiinnitetään seinään. Usein seinillä on lähekkäin paljon eri reittejä jolloin reittejä merkataan erilaisin menetelmin. Näitä ovat esimerkiksi otteiden värikoodaus tai laputtaminen (lisätään aina yhteen reittiin oma koodilappu jokaiseen otteeseen) Halleissa otteita on usein niin paljon, että myös omien linjojen tekeminen jo seinällä olevista otteista on helppoa. Reiteissä aloitusotteet on usein merkattu. Lähtönä voi olla seisomalähtö, jolloin aloitetaan niistä otteista, joihin seisaaltaan yltää, tai istumalähtö, jolloin aloitetaan istualtaan. Reitin lopussa voi olla toppiote tai muodon yläreuna, jolle molemmat kädet laitetaan eli mätsätään. Reitti voi joskus loppua myös siihen, että muodon päälle kiivetään.[3] Ohjeet näihin tietoihin liittyen annetaan usein reittiohjelapussa, joka sijoitetaan lähtöotteiden tuntumaan.

Varusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patjoja ja spottaajia (kiinniottajia) kiipeilijän alla

Boulderoinnissa tarvitaan vähemmän varusteita kuin muissa kiipeilylajeissa. Lajiin riittävät kengät, magnesiumpussi sormien pidon parantamiseksi sekä patjat. Kengät ovat usein alaspäinkaareutuvia eli aggressiivisen mallisia, joissa on hyvät huukkiominaisuudet. Kengät ovat myös tiukemmat kuin köydellä kiivetessä käytettävät. Patja on reilun neliömetrin kokoinen ja noin 10 senttimetrin paksuinen vaahtomuovipatja, joka on päällystetty kestävällä suojakankaalla. Riittävän monta patjaa laitetaan putoamisalueelle suojaamaan putoamista ja tasoittamaan alustan epätasaisuuksia. Bouldereista harjataan oteharjalla pois lika tai ylimääräinen magnesium. Kiviin voidaan piirtää magnesiumilla pieniä viivoja eli tikkimerkkejä osoittamaan käden tai jalan paikkaa. Ulkoboulderointia harrastetaan usein kylmässä säässä, jolloin kitka on parempi.[5]

Vaikeusasteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderointireitin vaikeutta kuvataan numeraalisilla vaikeusasteikoilla. Vaikeusasteen avulla kiipeilijä pystyy saamaan jo ennen yritystään käsityksen reitin vaikeudesta ja ehkä välttämään itselleen liian vaikeita reittejä. Vaikeusasteiden avulla voidaan myös vertailla reittejä ja kiipeilijöitä toisiinsa.[6]

Vaikeusaste riippuu kokonaan reitin fyysisestä haastavuudesta. Sen arvioinnissa ei siis oteta huomioon loukkaantumisen riskiä, reitin korkeutta tai sen henkistä haastavuutta. Reitin vaikeusasteen määrittää usein reitin suunnittelija kokeiltuaan sitä itse. Joskus hän kysyy toisten kiipeilijöiden mielipidettä. Koska vaikeusasteikot ovat mielipidekysymyksiä, niiden laskutavoista ei ole yksimielisyyttä.[6]

Kaksi yleisesti käytettyä vaikeusasteikkoa ovat Fontainebleau-asteikko, joka on käytössä etenkin Euroopassa ja Aasiassa, sekä V-asteikko (V Scale), joka on käytössä Yhdysvalloissa. Fontainebleau-asteikon tasot ovat helpoimmasta vaikeimpaan 3...9A, ja V-asteikon lähes vastaavat tasot ovat VB, V0...V17. Aloittelijan tasoja ovat 4...5/V0...V2, ja ekspertin tasoja 7B+...8A+/V9...V12, joiden yläpuolella ovat vielä kaikkein parhaiden boulderoijien tasot.[6]

Vaarallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderoinnissa sattuu vähemmän vakavia vammoja kuin muissa kiipeilylajeissa, mikä johtuu suurelta osin matalasta kiipeilykorkeudesta. Pienempiä vammoja kuten nilkan nyrjähdyksiä ja sormivammoja siinä sen sijaan sattuu paljon enemmän kuin köysikiipeilyssä.[7] Riskejä vähennetään alastulopatjoilla ja avustajilla eli spottaajilla, jotka pyrkivät ohjaamaan putoavan kiipeilijän patjoille turvallisessa asennossa. Kiipeilyä harrastetaan ilman varusteita myös 10 m yläpuolella, mutta tätä kutsutaan free sooloksi tai vapaasooloksi. Myös syvän veden päällä harrastetaan ilman varusteita kiipeilyä, jolloin puhutaan Deep Water Soolosta (DWS). DWS:ssa kiivetään usein korkeammalle kuin boulderissa koska veteen putoaminen vaurioittaa kehoa suhteessa vähemmän kuin maalle putoaminen. Maalla yli 10 m ja veden pinnasta yli 20 metrin korkeudesta putoaminen ilman varusteita, johtaa yleensä vakavaan loukkaantumiseen tai kuolemaan.[8]

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderoinnissa ei ole muodostunut omaa suomalaista kantasanastoa ja monet termeistä tulevat englanninkielestä. Vierasperäisille sanoille ei myöskään ole muodostunut vakituista kirjoitustapaa, joten usein sanat kirjoitetaan suoraan englanniksi. Esimerkiksi heel hook (suomalaisessa puheessa "hiil huukki" tai "hiili") on kantapään asettamista otteelle. Nimitys lähtee siitä, että kantapäällä usein vedetään koukun tavoin omaa painopistettä johonkin suuntaan. Kantapääkoukku (suora suomennos) ei ole kuitenkaan yleisesti käytössä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Boulderoija: Esimerkki 1,5 m korkeasta boulderreitistä 27 crags. päivitetään jatkuvasti. 27 crags. Viitattu 21.10.2017 klo 18.09.
  2. Stewart Green: Keskustelua missä menee high ball ja free solo ero. What is a High Ball Boulder Problem. 13.2.2017. Stewart Green. Viitattu 21.10.2017 klo 18.19.
  3. a b Korosuo 2017, s. 199.
  4. Blue Kangoo Films ja Nalle hukkataival: Dokumentti maailman vaikeimmasta boulderreitistä The Lappnor Project - A Documentary About Not Giving Up. February 7, 2017. Blue Kangoo Films. Viitattu 21.10.2017 klo 18.35.
  5. Korosuo 2017, s. 199–201.
  6. a b c Bouldering Grades: The Complete Guide 99Boulders. Viitattu 3.3.2021.
  7. Korosuo 2017, s. 202.
  8. Korosuo 2017, s. 202–203.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]