Boulderointi

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Boulderointia ulkona

Boulderointi on kiipeilyä ilman varmistusvälineitä matalilla korkeuksilla. Boulderointia harrastetaan kivillä, matalilla kallioseinillä ja kiipeilyseinillä. Boulderreittien korkeus vaihtelee noin 1,5 metristä noin 9 metriin, mutta yleensä kiipeilijät kiipeävät alle viiden metrin korkuisia reittejä.[1][2][3]

Ominaispiirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alunperin boulderointia harrastettiin lähinnä treenimuotona pitempiä reittejä varten, mutta ajan myötä boulderointi on muuttunut omaksi kiipeilylajikseen. Koska boulder-reitit ovat enimmäkseen lyhyitä, reitin kiinnostavuus ja vaativuus perustuvat usein kiipeilytekniikan tai voimankäytön haasteisiin. Tyypillinen boulder-ongelma saattaa kiteytyä yhteen liikkeeseen, jossa on päästävä yhdestä tukipisteestä seuraavaan. Kiipeilijä voi käyttää pitkänkin ajan tämän haasteen voittamiseen, palaten saman ongelman ääreen viikosta toiseen.[4] Boulderointi mahdollistaa keskittymisen pelkkään kiipeämiseen, ja sitä arvostetaan sekä omana kiipeilyn alalajina että harjoittelumuotona.

Sanasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderoinnissa ei ole muodostunut omaa suomalaista kantasanastoa ja monet termeistä tulevat englanninkielestä. Vierasperäisille sanoille ei myöskään ole muodostunut vakituista kirjoitustapaa, joten usein sanat kirjoitetaan suoraan englanniksi. Esimerkiksi heel hook (suomalaisessa puheessa "hiil huukki" tai "hiili") on kantapään asettamista otteelle. Nimitys lähtee siitä, että kantapäällä usein vedetään koukun tavoin omaa painopistettä johonkin suuntaan. Kantapääkoukku (suora suomennos) ei ole kuitenkaan yleisesti käytössä.

Vaikeus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikeus kiipeilyssä tulee monesta osa-alueesta. Näitä ovat mm. tarvittava voiman määrä, kestävyys, tasapaino, hermotus, korkeus ja vaarallisuus. Boulderissa vaikeutta mitataan greidein ja erilaisia greidijärjestelmiä on monia. Yleensä bouldergreideissä ei huomioida tarvittavaa kestävyyttä, vaarallisuutta eikä korkeutta, vaan käytetty vaikeustaso (esim. 8C+) määritetään vaikeimman yhtenäisen liikkeen mukaan. Suomessa ja muualla Euroopassa boulderointiin käytetään yleensä fontainebleausta kotoisin olevaa asteikkoa ns. "fontsu greidejä". Amerikassa kehitetty Hueco V-systeemi on toinen erittäin laajasti käytetty vaikeuden mittausasteikko. Koska greidien antaminen eri reiteille on hyvin subjektiivista, ovat ne lähinnä suuntaa-antavia.

Fontainebleau Hueco V kuvaus
1-2 - Näin pieniä vaikeustasoja ei yleensä merkitä
3

4

VB

V0-, V0, V0+

Yleensä kuka tahansa perusterve henkilö kykenee

kiipeämään tämän. Vaikeustaso on suurinpiirtein sama

kuin tikapuita kiivetessä.

5

5+

V1

V2

Perusterve henkilö kykenee pienellä opastuksella

suoriutumaan tästä. Yleensä ero kolmeen ja neljään

On erikoisemmissa otteissa ja tasapainon hallinnassa.

6A, 6A+

6B

V3

V4

Vahva ja kehonhallintaa omaava henkilö suoriutuu

näistä usein jo ensimmäisten kiipeilykertojensa aikana

6B+, 6C

6C+, 7A

7A+

V5

V6

V7

Ymmärrys erilaisista asennoista ja tekniikoista, sekä

lajille ominainen voima kasvaa. Tämä taso saavu-

tetaan yleensä n. 3-6kk harjoittelun jälkeen.

7B, 7B+

7C

7C+

V8

V9

V10

Suomessa vaikeammat kilpatason reitit vuonna 2015

ja 2016 olivat tätä luokkaa.

8A

8A+

8B

8B+

8C

8C+

V11

V12

V13

V14

V15

V16

(9A) (V17) Maailman vaikeimmaksi ehdotettu boulderreitti joka

kiivettiin 23.10.2016.

Vaarallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderoinnissa sattuu vähemmän vakavia vammoja kuin muissa kiipeilylajeissa, mikä johtuu suurelta osin matalasta kiipeilykorkeudesta. Pienempiä vammoja kuten nilkan nyrjähdyksiä ja sormivammoja siinä sen sijaan sattuu paljon enemmän kuin köysikiipeilyssä.[5] Riskejä vähennetään alastulopatjoilla ja avustajilla, jotka ovat valmiina ottamaan putoavan kiipeilijän vastaan. Kiipeilyä harrastetaan ilman varusteita myös 10 m yläpuolella, mutta tätä kutsutaan free sooloksi tai vapaasooloksi. Myös syvän veden päällä harrastetaan ilman varusteita kiipeilyä, jolloin puhutaan Deep Water Soolosta (DWS). DWS:ssa kiivetään usein korkeammalle kuin boulderissa koska veteen putoaminen vaurioittaa kehoa suhteessa vähemmän kuin maalle putoaminen. Maalla yli 10 m ja Veden pinnasta yli 20 metrin korkeudesta putoaminen ilman varusteita, johtaa yleensä vakavaan loukkaantumiseen tai kuolemaan.[6]

Sisäboulderointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Boulderointia sisällä

Boulderointia voi harrastaa myös sisällä kiipeilyhalleissa. Hallien boulderseinät on valmistettu kestävästä levystä, johon on usein lisätty reikiä otteiden kiinnittämiseen. Materiaalina voidaan käyttää esimerkiksi paksua vaneri- tai muovilevyä. Reitit valmistetaan otteista, muodoista tai bokseista, jotka kiinnitetään seinään. Usein seinillä on lähekkäin paljon eri reittejä jolloin reittejä merkataan erilaisin menetelmin. Näitä ovat esimerkiksi otteiden värikoodaus tai laputtaminen (lisätään aina yhteen reittiin oma koodilappu jokaiseen otteeseen) Halleissa otteita on usein niin paljon, että myös omien linjojen tekeminen jo seinällä olevista otteista on helppoa. Reiteissä aloitusotteet on usein merkattu. Lähtönä voi olla seisomalähtö, jolloin aloitetaan niistä otteista, joihin seisaaltaan yltää, tai istumalähtö, jolloin aloitetaan istualtaan. Reitin lopussa voi olla toppiote tai muodon yläreuna, jolle molemmat kädet laitetaan eli mätsätään. Reitti voi joskus loppua myös siihen, että muodon päälle kiivetään.[3] Ohjeet näihin tietoihin liittyen annetaan usein reittiohjelapussa, joka sijoitetaan lähtöotteiden tuntumaan.

Varusteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Patjoja ja spottaajia (kiinniottajia) kiipeilijän alla

Boulderoinnissa tarvitaan vähemmän varusteita kuin muissa kiipeilylajeissa. Lajiin riittävät kengät, magnesiumpussi sormien pidon parantamiseksi sekä patjat. Kengät ovat usein alaspäinkaareutuvia eli aggressiivisen mallisia, joissa on hyvät huukkiominaisuudet. Kengät ovat myös tiukemmat kuin köydellä kiivetessä käytettävät. Patja on reilun neliömetrin kokoinen ja noin 10 senttimetrin paksuinen vaahtumuodipatja, joka on päällystetty kestävällä suojakankaalla. Riittävän monta patjaa laitetaan putoamisalueelle suojaamaan putoamista ja tasoittamaan alustan epätasaisuuksia. Bouldereista harjataan oteharjalla pois lika tai ylimääräinen magnesium. Kiviin voidaan piirtää magnesiumilla pieniä viivoja eli tikkimerkkejä osoittamaan käden tai jalan paikkaa. Ulkoboulderointia harrastetaan usein kylmässä säässä, jolloin kitka on parempi.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Boulderoija: Esimerkki 1,5 m korkeasta boulderreitistä 27 crags. päivitetään jatkuvasti. 27 crags. Viitattu 21.10.2017 klo 18.09.
  2. Stewart Green: Keskustelua missä menee high ball ja free solo ero. What is a High Ball Boulder Problem. 13.2.2017. Stewart Green. Viitattu 21.10.2017 klo 18.19.
  3. a b Korosuo 2017, s. 199.
  4. Blue Kangoo Films ja Nalle hukkataival: Dokumentti maailman vaikeimmasta boulderreitistä The Lappnor Project - A Documentary About Not Giving Up. February 7, 2017. Blue Kangoo Films. Viitattu 21.10.2017 klo 18.35.
  5. Korosuo 2017, s. 202.
  6. Korosuo 2017, s. 202–203.
  7. Korosuo 2017, s. 199–201.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]