Siirry sisältöön

Betty Davis

Wikipediasta
Tämä artikkeli kertoo muusikosta. Elokuvatähdestä katso Bette Davis.
Betty Davis
Betty Davis (1974).
Betty Davis (1974).
Henkilötiedot
Koko nimi Elizabeth ”Betty” Gray Mabry
Syntynyt26. heinäkuuta 1945
Durham, Pohjois-Carolina, Yhdysvallat
Kuollut9. helmikuuta 2022 (76 vuotta)
Homestead, Pennsylvania, Yhdysvallat
Ammatti muusikko, laulaja, lauluntekijä
Muusikko
Aktiivisena
  • 1964–1979
  • 2019
Tyylilajit
Levy-yhtiöt Island RecordsView and modify data on Wikidata
Aiheesta muualla
Löydä lisää muusikoitaMusiikin teemasivulta

Elizabet ”Betty” Gray Davis (os. Mabry, 26. heinäkuuta 1945 Durham, Pohjois-Carolina9. helmikuuta 2022[1])[2] oli yhdysvaltalainen funk-artisti ja valokuvamalli. Hän oli lyhyesti naimisissa Miles Davisin kanssa.

Davisin laulutyyli on hyvin eläytyvä ja hän lauloi avoimesti naisen seksuaalisuudesta. Hän käytti naislaulajalle epätyypillisen karheaa ääntä laulaessaan.[3]

Elämä ja ura

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elizabeth Mabry syntyi 26. heinäkuuta 1945 pienessä pohjoiscarolinalaisessa kaupungissa. Hän kuunteli lapsuudessaan bluesia. Musiikillisesti lahjakas Betty Mabry kirjoitti jo 12-vuotiaana ensimmäisen kappaleensa ”Bake a Cake of Love”, jota hän esitti paikallisissa kykykilpailuissa. Kuusitoistavuotiaana hän muutti New Yorkiin asuakseen tätinsä luona ja tavoitellakseen taiteellista uraa.[3]

Hän opiskeli Fashion Institute of Technologyssa ja teki sivutöitä elättääkseen itsensä. Parikymppisenä hän solmi sopimuksen arvostetun Wilhelmina-mallitoimiston kanssa ja esiintyi pian mallina lehdissä kuten Ebony ja Glamour.[3]

Vapaa-ajallaan hän viihtyi New Yorkin yöelämässä, etenkin Villagen yökerhoissa kuten Cheetah, Electric Circus ja Leviticus. Hän toimi satunnaisesti tiskijukkana ja juonsi keikkoja Le Cafe Figaro -runoilijaklubilla sekä työskenteli osa-aikaisesti tarjoilijana. Hän myös järjesti omia klubi-iltojaan Cellar-klubissa, jossa esiintyi usein hänen läheiseen ystäväpiiriinsä kuulunut rock-yhtye Chamber Brothers.[3]

Hänen ensimmäinen oma singlensä ”Get Ready for Betty” julkaistiin vuonna 1964 pienellä DCP International -levy-yhtiöllä. Se ei herättänyt juurikaan huomiota, mutta hän jatkoi sinnikkäästi ja perusti lopulta oman yhtiönsä Betty Mabry Music Co:n. Kirjoittamalla kappaleita Chamber Brothersille hän sai aikaan levytyssopimukset Columbian ja CBS:n kanssa. Los Angelesissa hänellä oli lyhyt suhde muusikko Hugh Masekelan kanssa, joka myös tuotti hänen singlensä ”Live, Love, Learn” / ”It’s My Life” (Columbia, 1968). Kappale ei menestynyt.[3]

Avioliitto Miles Davisin kanssa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Betty Mabry tapasi jazz-muusikko Miles Davisin vuonna 1967 Village Gate -jazzklubilla. Betty Mabry meni itseään vanhemman Davisin kanssa naimisiin vuonna 1968. Liitto oli myrskyisä ja jopa väkivaltainen ja päättyi eroon seuraavana vuonna.[3]

Betty esiintyi Miles Davisin Filles de Kilimanjaro -albumin kannessa, ja levyllä oli hänelle omistettu kappale ”Mademoiselle Mabry”. Levy merkitsi Miles Davisin siirtymää akustisesta jazzista sähköiseen fuusioon. Betty Davisin sanotaan saaneen Miles Davisin innostumaan myös rock-musiikista. Betty oli selvästi hänen muusansa. Hänen vaikutuksestaan Miles Davis uusi itseään artistina – myös pukeutumisensa hän uudisti Bet­tyn rohkaisemana: tummista puvuista siirryttiin nahkatakkeihin, platform-kenkiin ja värikkäisiin huiveihin.[4] Miles kirjoitti omaelämäkerrassaan, joka julkaistiin kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa:

»Betty vaikutti suuresti sekä henkilökohtaiseen että musiikilliseen elämääni. Hän esitteli minulle Jimi Hendrixin – sekä hänen musiikkinsa että hänet itsensä – ja muut mustat rockmuusikot. Hän oli upea. Jos Betty laulaisi tänään, hän olisi jotakin Madonnan kaltaista; kuin Prince, mutta naisena. Hän oli kaiken sen alku – hän oli vain aikaansa edellä.«[4]

Bettyn ja Milesin yhteinen levy Columbialle hyllytettiin ja julkaistiin osittain vasta vuonna 2016 nimellä The Columbia Years: 1968–69. Syytä ei tiedetä varmasti. Bettyn ja Miles Davisin yhteisissä sessioissa heitä säestävät jazz-muusikot John McLaughlin, Herbie Hancock, Wayne Shorter ja Chick Corea sekä Jimi Hendrixin rumpalina parhaiten tunnettu Mitch Mitchell.[5] Kun vertaa hänen Betty Mabry -nimellä tehtyjä varhaisia soul-kappaleita niihin, jotka hän julkaisi myöhemmin Betty Davisin nimellä, on selvää, että avioero muutti hänen musiikkiaan. Betty Davisin levyistä tuli seksuaalisesti avoimempia ja ne edustavat musiikillisesti funkrock-tyyliä, jossa torvisektiota ei yleensä käytetä ja sähkökitarariffeillä on vahva osuus.[3]

Avioero Milesista oli takaisku, mutta se ei saanut Bettyä vetäytymään musiikkibisneksestä. Hän jatkoi lauluntekoa ja tapasi The Commodores -yhtyeen managerin, joka halusi hänen kirjoittavan demoja Motownille – mutta Betty kieltäytyi, koska yhtiö ei suostunut antamaan hänelle tekijänoikeuksia. Tämän jälkeen hän tarttui mallisopimukseen ja muutti Lontooseen vuonna 1971. Siellä hän tapasi Eric Claptonin, jonka kanssa hänellä oli lyhyt suhde, mutta he eivät tehneet musiikkia yhdessä.[3]

Jo vuotta myöhemmin hän palasi Yhdysvaltoihin ja asettui San Franciscon alueelle, missä hän tapasi Just Sunshine Records -yhtiön perustajan Michael Langin. Lang näki hänen potentiaalinsa ja tarjosi levysopimuksen. Vuonna 1973 julkaistiin hänen omaa nimeään kantava debyyttialbumi Betty Davis, joka tehtiin erittäin nimekkään muusikkokaartin kanssa. Mukana on esimerkiksi basisti Larry Graham, kitaristi Neal Schon, rumpali Gregg Errico, muita muusikoita Grahamin yhtyeestä sekä Tower of Powerista ja taustalaulajina The Pointer Sisters. Levy oli tyyliltään mustan ja valkoisen musiikin välimaastosta muttei mennyt kaupaksi kummallekaan kohderyhmälle.[3] Ensimmäistä levyä seurasi vähemmän tunnettujen muusikoiden kanssa tehty albumi They Say I’m Different (1974) Samana vuonna ilmestyi myös Nasty Gal, jonka julkaisi Island Records. Nämä kolme albumia ilmensivät mustaa naiseutta radikaalilla tavalla ja yhdistivät rohkeasti funkin, rockin ja soulin.[3]

Seksistä avoimesti laulaneen Betty Davisin on yleisesti katsottu olleen liikaa aikaansa edellä. Hän ajautui riitoihin levy-yhtiönsä kanssa ja vuonna 1979 äänitetty Hangin’ Out In Hollywood -albumi julkaistiin vasta vuonna 1995. Hänen kappaleensa ”If I’m in Luck I Just Might Get Picked Up” kiellettiin radiossa sen liian raa’an ja suorasukaisen sisällön vuoksi. Lisäksi suuret levy-yhtiöt painostivat häntä siistimään rajua imagoaan. Ilmeisesti konservatiivinen Amerikka ei ollut valmis kuulemaan mustaa naista, joka lauloi karhealla äänellä seksuaalisesta halusta. Hän kertoi vuonna 2007 haastattelussa, miksi hän lopulta menetti kiinnostuksensa musiikkibisnekseen:

»Jimi Hendrix oli hyvä ystäväni, ja tiesin, mitä hänelle tapahtui. Se musiikkibisnes, jossa olin, tappoi ystäväni. Rock-aika on nyt kuollut. Ihmiset, jotka eivät kuolleet fyysisesti, kuolivat emotionaalisesti. On tarpeeksi vaikeaa pysyä kasassa ihmisenä, ja sitten sinun on annettava palasia itsestäsi yleisölle, tuolle ja tälle. Kun olet antanut tarpeeksi, et enää tiedä, kuka olet.«[3]

Betty Davis ymmärsi myös olevansa vaikeasti myytävä ja myönsi myöhemmin Jet-lehden haastattelussa: ”Olen hyvin aggressiivinen lavalla, ja miehet eivät yleensä pidä aggressiivisista naisista. He pitävät yleensä alistuvista naisista – tai naisista, jotka teeskentelevät olevansa alistuvia.”[5] Koska Betty ei suostunut tinkimään taiteellisesta visiostaan, hän kohtasi monia esteitä musiikkiteollisuudessa. Island Records -levy-yhtiö ei halunnut julkaista hänen viimeistä albumiaan Is It Love or Desire. Levy julkaistiin vuonna 2009 Light in the Attic -yhtiön kautta.[3]

Vuonna 2017 julkaistiin Betty Davisin elämästä kertova Phil Coxin ohjaama dokumenttielokuva Betty: They Say I’m Different. Haastateltavana on perheenjäseniä, ystäviä ja entisiä bändikavereita. Mukana on myös harvinaista – ja ilmeisesti ainoaa tallella olevaa – materiaalia Betty Davisin keikalta Ranskasta vuodelta 1976.[6]

Myöhempi arvostus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Betty Davis tunnettiin pitkään vain funkin ystävien piirissä. Ajan myötä hän sai omistautuneen seuraajakunnan. Muutos tapahtui, kun hiphop-artistit kuten Ice Cube, Talib Kweli ja Ludacris alkoivat samplata hänen levyjään 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa. Pian sen jälkeen hänen albumejaan alettiin julkaista uudelleen, ja ne löysivät tiensä uuden sukupolven kuulijoille, jotka olivat valmiita omaksumaan hänen rohkean taiteellisen ilmaisunsa. Betty Davisin avoimesti seksuaalisen ja provosoivan esiintymistavan on väitetty vaikuttaneen myöhempiin artisteihin, kuten Madonnaan, Princeen, Peachesiin ja Erykah Baduun.[3][5]

  • Betty Davis (Just Sunshine, 1973)
  • They Say I’m Different (Just Sunshine, 1974)
  • Nasty Gal (Island, 1975)
  • Hangin’ Out In Hollywood (levytetty 1979, julkaistu 1995)
  • Crashin’ From Passion (sisällöltään sama kuin Hangin’ Out In Hollywood, 1996)
  • Is It Love or Desire (2009)
  • Anti Love: The Best of Betty Davis (2000)
  • This Is It! (2005)
  • The Columbia Years: 1968–69. (Äänitetty 1960-luvun lopulla yhdessä Miles Davisin kanssa, julkaistu 2016)

muun muassa:

  • Shut Off the Light / ”He Was a Big Freak” (Island USA 2011) (1975)[7]
  1. https://www.rollingstone.com/music/music-news/betty-davis-dead-obit-1297372/
  2. John Bush: Betty Davis allmusic. Viitattu 22.3.2011. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j k l m Betty Davis Was Much More than a Phenomenal Funk Singer HHV Mag. Viitattu 28.10.2025. (englanniksi)
  4. a b Davis, Miles & Troupe, Quincy: Miles- Autobiography. Simon & Schuster, 1990. ISBN 978-0671725822
  5. a b c Stevie Chick: Cult heroes: Betty Davis – blistering funk pioneer and fearless female artist The Guardian. 26.7.2016. Viitattu 28.10.2025. (englanniksi)
  6. Yle Teema: Betty Davis oli funkin kuningatar ja aikaansa edellä, sitten hän vaikeni – uusi dokumenttielokuva kertoo unohdetun musiikintekijän tarinan yle.fi. Viitattu 29.10.2025.
  7. Waldemar Wallenius: Syksyn singlemarkkinat. (Singlearvostelut) Soundi, 1975, 1. vsk, nro 9, s. 20. Tampere: T:mi Soundi.