Baumolin tauti
 | Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Vain kaksi viitettä. Toinen vaikeasti tarkistettavassa lähdeteoksessa ja toinen vittaus yli 400 sivuun. |
Baumolin tauti on William J. Baumolin ja William G. Bowenin 1960-luvulla kuvaama ilmiö, jossa palkoilla on taipumus nousta aloilla, joissa työvoiman tuottavuus ei juuri nouse, ja tämä palkannousu tapahtuu vastauksena nouseviin palkkoihin niillä aloilla, joilla tuottavuus nousee.[1]
Baumolin tauti aiheuttaa monien palvelualojen kustannusten kasvua pitkällä aikavälillä inflaatiota nopeammin. Kysynnän hintajoustosta riippuen nämä palvelut joko kattavat yhä suuremman osuuden nimellisestä bruttokansantuotteesta tai kuihtuvat hiljalleen. Jälkimmäisessä tapauksessa palvelut voivat jäädä kustannusnousun takia vain rikkaimpien saavutettaviksi tai markkinoiden ulkopuolelle harrastelijoiden puuhasteluksi. Baumolin ilmiön on katsottu liittyvän etenkin sellaisiin paljon työvoimaa tarvitseviin palveluihin, joilla tuottavuuden kasvu on vähäistä verrattuna sektoreihin, joilla tapahtuu esimerkiksi tekniikan kehityksen aiheuttamaa tuottavuuden kasvua.
Baumolin tauti liitetään yleisesti julkisen sektorin tuottavuuskehitykseen. Mikäli julkisen sektorin palkkakehitys ylittää yksityisen sektorin kehityksen pitkällä aikavälillä merkittävästi, niin kansantalouteen kohdistuu lisääntyvää verotaakkaa julkisten palvelujen rahoittamiseksi. Esimerkkinä mainittakoon, että Valtion "tuottavuusohjelmaa" on perusteltu mm. Baumolin taudilla, mutta alun perin se ei ole tarkoitettu mitenkään henkilöstöleikkausten ja henkilötyövuosien vähentämisen automaattiseksi perusteluksi. Valtion talouteen ja julkiseen talouteen yleisemmin (kunnat, maakunnat, eläkerahastot jne.) vaikuttanee lyhyellä aikavälillä voimakkaimmin kansantalouden suhdannekehitys[2]. Talouspolitiikan ensisijaisen tärkeä tavoite onkin työllisyydestä ja talouskasvusta huolehtiminen.
Baumolin ja Bowenin alkuperäinen tutkimus käsitteli esittävien taiteilijoiden sektoria. Baumol ja Bowen käyttivät esimerkkinä Ludwig van Beethovenin jousikvartettoa, jonka soittamiseen tarvittiin yhä sama määrä soittajia kuin 1800-luvulla eli klassisen musiikin esittämisessä ei ollut tapahtunut tuottavuuden kasvua. Toisaalta samanaikaisesti muusikoiden kuten muidenkin ammattien reaalipalkat olivat suuressa määrin nousseet 1800-luvulta.
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Soininvaara, Osmo: Julkisen sektorin tuottavuus: Samalla rahalla enemmän. Helsinki: Tehokkaan Tuotannon Tutkimussäätiö, 2009. ISBN 978-952-92-6681-4 Teoksen verkkoversio.