Filminkehitys

Filminkehitys on kemiallinen prosessi, jolla filmille tallennettu kiinteä tai liikkuva kuva muutetaan katsottavaan muotoon.

Eri kehitysmenetelmät

Mustavalkofilmi ja vedokset

Filmin kehitykseen käytettäviä kemikaaleja.

Mustavalkofilmin kehittäminen on yksinkertaisin prosesseista: siihen tarvitaan vettä, kahta kemikaalia, tarvittavat yksinkertaiset välineet sekä pimeä laboratorio, pimiö.

Mustavalkofilmit kehitetään täysin pimeässä tilassa käsituntumalla tai kehittämiseen tarkoitetussa kehitystankissa, jolloin täysin pimeässä vain puretaan filmirulla ja ladataan filmi tankkiin. Ilman tankkia kehitettäessä filmi avataan ja kastetaan kehitteeseen, joka on emäksistä metoli-hydrokinoniliuosta. Filmiä uitetaan kalvo alaspäin tässä liuoksessa määräaika, jonka voi katsoa kehitepakkauksesta tai erikoisesta käsikirjasta. Tämän jälkeen filmi huuhdotaan vedessä tai erityisessä keskeytteessä, joka on yksinkertaisesti 1 % etikkaa vesiliuoksessa, jotta kehite poistuisi emulsiosta. Nyt filmi siirretään pääasiassa natriumtiosulfaattia sisältävään kiinniteliuokseen joka poistaa filmistä siinä vielä olevan valoherkän aineksen. Kehitys- ja kiinnitysajat voi laskea etukäteen ohjelmoidulla ajastimella tai itsevalaisevalla kellolla, jonka heikko loiste ei vahingoita valoherkkää materiaalia. Seuraavaksi filmi huuhdotaan; sen voi tehdä astiassa jonka vesi vaihtuu jatkuvasti, tosin tehokkaampi menetelmä on asettaa filmi kalvo ylöspäin noin metrin pituiseen kouruun, jossa vesi virtaa. Mitä tarkemmin kemikaalit saa pois emulsiosta, sitä paremmin filmi säilyy. Seuraavaksi filmit ripustetaan kuivumaan. Hyvä tapa on kuivata filmejä yön yli, koska suositeltavin kuivatusaika on noin kahdeksan tuntia kuivassa huoneenlämmössä valottomassa tilassa. Filmin saa nopeasti kuivaksi huuhtelemalla sen talousspriillä, mutta menetelmän varjopuoli on kyseisten negatiivien muita huonompi säilyvyys.

Kehitystankin käyttäminen oli helpompi ja yleisempi menetelmä. Tankin sisäosana on akseli, jolla on kaksi levypyörää, joiden väliin filmi ladattiin levypyörissä olevien spiraalin muotoisten urien ohjaamana. Kemikaalit ovat samat kuin ilman tankkia, mutta ne siis kaadetaan tankkiin ja tankista takaisin säilytyspulloihin, ja aina kemikaalin välissä tankki (ja filmi) huuhdotaan viileällä vedellä. Tankki on musta ja rakenteeltaan sellainen, että kun filmi on ladattu tankkiin ja tankin iso kansi suljettu, voidaan loput vaiheet tehdä kohtuullisessa valaistuksessa.

Mustavalkovedokset tehdään joko pinnakkaisvedoksena jossa negatiivi ja valoherkkä paperi ovat vastakkain ja valotetaan nopeasti, tai sitten erityisellä suurennuskoneella, jolla voidaan tehdä halutun kokoisia vedoksia. Valoherkkä mustavalkopaperi eroaa filmistä siinä, että se ei ole tasaisesti herkkä kaiken väriselle valolle, vaan sitä voi käsitellä himmeässä pimiövalossa, joka on yleensä punainen, oranssi tai jopa keltaisenvihreä.

Paperille tehdyt vedokset kuivataan mieluiten erityisessä kuivaimessa, joita on olemassa monenlaisia. 1970-luvulla perinteisen puristavaa kangasta käyttävän lämpökuivaimen rinnalle tuli laatikkomallinen kiertoilmakuivain, joka on tarkoitettu muovipohjaisille papereille ja johon märät vedokset ladotaan kerroksittain verkkokehyksiin, joissa ne kuivuvat matalan lämpötilan ilmavirrassa. Vedokset voi kuivata myös ripustamalla ne kuivatusnaruille riippumaan esimerkiksi neulojen avulla, mutta menetelmän varjopuoli on se että varsinkin paperipohjaiset vedokset tahtovat käpristyä vapaasti kuivuessaan.

Värifilmit

Valokuvan kehittämistä.

Värifilmien kehitys on periaatteessa samanlaista, kemikaaleja on vain enemmän. Diapositiivien kehitys eroaa värinegatiivien kehityksestä sikäli, että värinegatiivien kehitykseen kuuluu ensimmäisen kehityksen jälkeen ns. välivalotus, joka muuttaa negatiivisen kuvan positiiviseksi. Positiivifilmit eivät tätä vaihetta tarvitse, koska kuva on jo valmiiksi positiivinen, eli sen värit ovat oikeat. Prosessi on hyvin vaikea ja siksi sitä käyttävätkin etupäässä ammattilaiset. On kuitenkin olemassa prosessi, jonka tyyppinimi on E-6 ja jota käytetään useimpien diafilmien kehittämiseen. Kyseistä prosessia voi tehdä myös itse, joskin se on varsin vaativa ja sitä käyttävätkin harrastajista yleensä vain kehittyneimmät, useimmat heistäkin yhteistyössä kameraseurojen toiminnan yhteydessä.

Värivedokset

Värivedokset tehdään periaatteessa samalla tavoin kuin mustavalkoiset, tosin niissä käytetään poikkeuksetta suurennuskonetta, koska negatiivin tai diapositiivin läpi tulevan valon täytyy olla tarkkaan määrätynkaltaista. Tämän vuoksi värityöhön käytettävässä suurennuskoneessa onkin erityinen väripää tai vanhemmissa paikat suodattimille, jotka asetellaan paikalleen erityisen analysaattorin tai käytettävän valokuvauspaperin ohjeiden mukaisesti. Ammattilaiset käyttävät tarkoitukseen automaattikoneita.

1970-luvun lopussa markkinoille tuli Cibachrome-menetelmä (nykyisin nimellä Ilfochrome), jonka avulla harrastajatkin saattoivat tehdä diapositiiveista värivedoksia.

Nykyisin

Filmille kuvaamisen suosio alkoi tasaisesti laskea sen jälkeen kun digitaalimenetelmät kehittyivät nykyiselleen. Menetelmillä on edelleen vankka kannatus harrastajien keskuudessa. Ammattilaiset käyttävät edelleen molempia menetelmiä, koska molemmissa on hyvät puolensa.

Lähteet

• Feininger, Andreas: Photographer, 1986 ISBN 0-8109-0919-7
• Feininger, Andreas: Värivalokuvaus 1974 ISBN 951-30-2785-6
• Jäämaa, Ilmari: Nuorten kokeilijain ja keksijäin kirja, 13. painos, 1958
• Kameralehti^{lähde tarkemmin?}