Parlamentti

Wikipedia
(Ohjattu sivulta Alahuone)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Parlamentti tai kansanedustuslaitos on valtion hallintoelin, johon vaaleilla valitut edustajat kokoontuvat säätämään lakeja. Sana "parlamentti" on yleisnimitys kansanedustuslaitoksille, ja käytössä mm. englanninkielisillä alueilla ("Parliament"). Useissa maissa käytetään jotain muuta nimitystä, kuten Suomen eduskunta, Viron riigikogu (Kansankokous) ja Ruotsin Riksdag (Valtiopäivät).

Toimeenpanovaltaa käyttävän hallinnon osan eli hallituksen tulee käytännössä nauttia parlamentin luottamusta, tai toimia sen enemmistön halun mukaan, jos se haluaa saada toimensa hyväksyttyä. Parlamentaarisessa järjestelmässä tämä on kodifioitu siten, että pääministerin (harvemmin presidentin, näin mm. Etelä-Afrikassa) on erottava, jos hän menettää parlamentin luottamuksen.

Yksi- tai kaksikamarinen parlamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Parlamentit jaetaan yleensä yksi- ja kaksikamarisiin. Kaksikamarisessa parlamentissa alahuone on lähes aina lainsäädännön toimeenpanija ja ylähuone vain läpikäy lain ja joko hyväksyy tai hylkää sen. Tästä poikkeaa esimerkiksi Ranska, jossa molemmilla kamareilla on yhtäläinen lainsäätöoikeus, ja molempien on hyväksyttävä lait. Alahuoneessa on tyypillisesti vähintään 200 edustajaa, jos maan väkiluku lasketaan miljoonissa. Merkittävänä poikkeuksena tästä on Australia, jonka parlamentissa on vain 150 jäsentä, vaikka maassa asuu noin 22 miljoonaa ihmistä. Ylähuoneessa on lähes aina vähemmän edustajia kuin alahuoneessa. Poikkeuksena on Ison-Britannian parlamentti: sen alahuoneessa on 646, ylähuoneessa 731 edustajaa.

Kanadan parlamenttirakennus

Alahuoneen jäsenet valitaan demokratioissa kansanvaalilla. Ylähuoneeseen voidaan jäseniä joskus myös nimittää, tai valita elinikäisiksi jäseniksi (esimerkiksi entiset presidentit). Britanniassa ylähuoneen jäseninä ovat lordit eli elinikäisen päärinarvon saaneet (aiemmin perinnöllisen päärinarvon saaneet) ja jotkut kirkon edustajat, mutta nykyisin ylähuoneen valta on hyvin rajallinen. Useimmissa muissa maissa aristokratiaa edustaneet ylähuoneet on lakkautettu jo kauan sitten, mikäli niitä on ollut.

Liittovaltioissa parlamentin ylähuone on usein tarkoitettu osavaltioiden edustajaksi. Tästä esimerkkejä ovat muun muassa Yhdysvaltain senaatti ja Saksan Bundesrat.

Ylä- ja alahuoneiden nimitykset vaihtelevat maittain, tyypillisiä alahuoneiden nimityksiä ovat kansalliskokous (esimerkiksi Ranska) ja edustajainhuone (Yhdysvallat, Italia), ylähuoneiden nimityksiä taas esimerkiksi senaatti (Yhdysvallat, Italia) ja liittoneuvosto (Saksa, Venäjä). Yksilöllisiä nimityksiä ovat esimerkiksi Venäjän alahuoneen nimi duuma (nimen kantana on sana dumat, 'ajatella') ja Alankomaiden ylähuone Eerste Kamer (kirjaimellisesti 'ensimmäinen kamari').

Joidenkin maiden parlamentit ovat olleet aiemmin kaksikamarisia, mutta ne on sittemmin muutettu yksikamarisiksi. Esimerkiksi Ruotsin valtiopäivien ylempi kamari lakkautettiin vuonna 1971.

Parlamentarismi ja parlamentin hajottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri on lähes aina parlamentin (alahuoneen) suurimman puolueen edustaja. Parlamentarismissa pääministerin on nautittava enemmistön kannatusta. Jos pääministeri menettää kannatuksensa, järjestetään luottamuslauseäänestys, jonka hävittyään pääministerin on erottava ja muodostetaan uusi hallitus.

Luottamuksen menettäminen koskee vain luottamuslauseäänestykseksi katsottavia asioita. Selkeimmillään tämä tulee esille esimerkiksi Suomessa välikysymyksissä, jotka aina ovat luottamusasioita. Jos hallitus häviää välikysymyksen, pääministeri ja muut ministerit hallituksena jättävät tasavallan presidentille eroanomuksensa.

Jossain tapauksissa presidentti tai pääministeri voivat hajottaa parlamentin, jolloin on järjestettävä uudet vaalit. Normaalisti tähän päädytään vain poikkeustapauksissa, kuten jos parlamentti ei pääse sopuun pääministeriehdokkaasta tai perustuslain muutoksen yhteydessä. Koska oikeus hajottaa parlamentti on merkittävä valtaoikeus toimeenpanovallan haltijalle, sitä on yleensä rajoitettu perustuslaissa.

Kansalliskokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokous on valittujen edustajien kokous, joka laatii maalle perustuslakeja. Esimerkiksi Ranskan vallankumouksen aikana säätyvaltiopäivien kolmas sääty julistautui kansalliskokoukseksi. Saksassa on kokoontunut vuosina 1848–1849 Frankfurtin kansalliskokous ja 1919 Weimarin kansalliskokous. Sama nimitys on joissakin maissa vakiintunut tarkoittamaan parlamenttiakin.[1] Yksinomaan perustuslain säätämiseen tarkoitetuista kansalliskokouksista on käytetty myös nimeä perustuslakia säätävä kansalliskokous erotukseksi sellaisista kansalliskokouksista, jotka voivat säätää muitakin lakeja.

Suomen parlamentti eli eduskunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Eduskunta

Suomen yksikamarinen parlamentti on nimeltään eduskunta, jonne valitaan neljän vuoden välein 200 kansanedustajaa. Vaikka 1910-luvulta lähtien Suomessa on jatkuvasti ollut eduskunnan luottamuksen tarvitseva pääministerijohtoinen hallitus, valtioneuvosto, ei Suomessa pääosana tuosta ajasta ole ollut kovin vahvaa parlamentarismia (vuosina 1919 – 2000 semipresidentialismi). Tämä on johtunut siitä, että merkittävä osa toimeenpanovallasta on kuulunut eduskunnasta riippumattomalle presidentille. 1980-luvulta lähtien Suomen tasavallan presidentin valtaoikeuksia on pyritty kaventamaan, mikä on johtanut pääministerin ja yleisemminkin valtioneuvoston aseman korostumiseen ja siten vahventanut parlamentarismia Suomessa. Edelleen Suomen presidentillä on kuitenkin toimeenpanovaltaa eikä näin ollen Suomessa edelleenkään ole täysin puhdasta parlamentarismia (toisin kuin esim. Ruotsissa ja Norjassa, joissa kuninkaalla ei nykyisin ole lainkaan poliittista valtaa ja koko toimeenpanovalta kuuluu valtiopäivien luottamuksen tarvitsevalle hallitukselle ja näin ollen on voimassa täysin puhdas parlamentarismi).

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 891. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.