Tämä on lupaava artikkeli.

Aarne Selinheimo

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aarne Selinheimo
Aarne Selinheimo.JPG
Henkilötiedot
Muut nimet Aarne Kotovalko Veikko Vilho Selinheimo
Syntynyt 27. heinäkuuta 1898
Helsinki
Kuollut 29. lokakuuta 1939 (41 vuotta)
Helsinki
Muut tiedot
Järjestö Suomen Rauhanliitto, Suomen Antimilitaristinen liitto, Suomen sodanvastustajain liitto

Aarne Kotovalko Veikko Vilho Selinheimo (vuoteen 1906 Selin; 27. heinäkuuta 1898 Helsinki29. lokakuuta 1939 Helsinki)[1] oli suomalainen antimilitaristi ja rauhanliikkeen vaikuttaja 1920- ja 1930-luvuilla.

Selinheimo oli vuonna 1920 mukana perustamassa Suomen Rauhanliittoa ja perusti 1923 radikaalimman Suomen Antimilitaristisen liiton, jonka keskushahmo hän oli. Hän oli kiihkeä rauhanaatteen kannattaja ja hänen idealisminsa ajoi hänet usein vaikeuksiin viranomaisten kanssa. Suomen Antimilitaristisen liiton ideologia nähtiin kommunismia muistuttavana ja Etsivä Keskuspoliisi yritti useasti lakkauttaa liiton. Selinheimon merkittävin saavutus oli 1929–1931 käyty kansainväliset mittasuhteet saavuttanut kampanja vankilaan tuomitun aseistakieltäytyjän Arndt Pekurisen puolesta. Kampanjointi johti Suomen ensimmäisen siviilipalveluslain eli niin sanotun Lex Pekurisen säätämiseen keväällä 1931.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Selinheimo oli lähtöisin virkamiesperheestä. Hänen isänsä, lääninsihteeri Vilho Selinheimo oli fennomaani, joka toimi myös Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana. Selinheimo joutui sisällissodan myötä välirikkoon perheensä kanssa, sillä näistä poiketen hän tunsi sympatiaa punaista osapuolta kohtaan. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Helsingistä 1919, mutta hänen insinööriopintonsa Teknillisessä korkeakoulussa jäivät kesken loppusuoralla, sillä rauhantyö valtasi hänen elämänsä.[1][2]

Selinheimo tutustui pasifisteihin Kalliolan kansalaisopiston kursseilla. Hän oli 1920 mukana perustamassa Suomen Rauhanliittoa ja kuului sen keskushallitukseen 1920–1927. Koska kuitenkin piti Rauhanliiton toimintaa liian maltillisena ja riittämättömänä, hän perusti 1923 radikaalimman Suomen Antimilitaristisen liiton, joka vaati asevelvollisuuden kumoamista. Liiton ohjelma haastoi muutenkin porvarillisen arvomaailman ja vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen. Sen jäsenmäärä ei kasvanut reilua sataa henkeä suuremmaksi ja toiminta oli riippuvaista Selinheimon omasta aktiivisuudesta ja taloudellisesta panoksesta. Hän oli järjestön keskushahmo loppuelämänsä ajan.[1] Selinheimo uskoi myös esperanton kielen mahdollisuuksien kansojen välisten vihamielisyyksien vähentämisessä ja perusti päivää Antimilitaristisen liiton jälkeen Suomen esperantistien rauhanyhdistys Ligon, jolla oli käytännössä sama ohjelma.[1][3] Selinheimo oli myös raittiusaatteen kannattaja.[1]

Selinheimo oli kiihkeä rauhanaatteen kannattaja ja hänen idealisminsa ajoi hänet usein vaikeuksiin viranomaisten ja toimeentulonsa kanssa. Hän elätti itseään 1920–1930-luvuilla monilla sekalaisilla toimilla, kuten Maanmittaushallituksen pikkuvirkamiehenä, Patenttitoimiston sekä Puolan Helsingin lähetystön kielenkääntäjänä, yksityisopettajana, pikakirjoittajana, konttoristina ja jopa kiertävänä pölynimurikauppiaana.[1] Hän oli 1925–1926 rauhanliiton Rauhaa kohti -lehden toimitussihteeri, mutta toimitti myös omaa Aseet pois! -nimistä julkaisua, sillä Suomen Antimilitaristisella liitolla ei ollut varaa omaan lehteen.[4] Jyrkkenevän linjansa ja henkilökohtaisen ailahtelevuutensa seurauksena Selinheimo etääntyi 1920-luvun jälkipuoliskolla monista aiemmista tukijoistaan, muun muassa rauhanliiton johtohahmo Felix Iversenistä, ja jäi vähitellen pois Suomen Rauhanliiton toiminnasta.[1]

Selinheimo oli oman ilmoituksensa mukaan anarkisti ja syndikalisti ja vastusti tällä perusteella pitkään muun muassa Suomen Antimilitaristisen liiton virallista rekisteröitymistä, vaaleissa äänestämistä ja jopa rauhanliiton keskeisiin tavoitteisiin kuulunutta siviilipalvelusta asevelvollisuuden vaihtoehtona.[5]

Oikeistossa Suomen Antimilitaristisen liiton ideologia nähtiin uhkaavasti kommunismia muistuttavana ja jopa Suomen itsenäisyyden vaarantavana. Etsivä Keskuspoliisi yritti useasti lakkauttaa liittoa. Riittävää näyttöä ei kuitenkaan löytynyt, sillä Selinheimo irtisanoutui kommunismista, vaikka kannattikin rauhanomaista vallankumousta. Ajan ilmapiiri oli yhtä kaikki hyvin epäsuotuisa ja hankala antimilitaristiselle liikkeelle. Selinheimon merkittävin saavutus oli 1929–1931 käyty kansainväliset mittasuhteet saavuttanut kampanja vankilaan tuomitun aseistakieltäytyjän ja Selinheimon aatetoverin Arndt Pekurisen puolesta.[1] Kansainvälisten suhteidensa ansiosta Selinheimo sai hankittua Pekuriselle arvovaltaisia ulkomaisia tuenilmaisuja.[6] Vaikka Pekurisen tuomio ei lyhentynytkään, kampanjointi johti Suomen ensimmäisen siviilipalveluslain eli niin sanotun Lex Pekurisen säätämiseen keväällä 1931. Pian tämän jälkeen Selinheimon toiminta kuitenkin menetti näkyvyytensä. Hän perusti vielä 1934 Suomen sodanvastustajain liiton ja 1935 Sodanvastustaja-lehden, jonka päätoimittajana toimi viimeiset vuotensa. Samaan aikaan hän päätyi sodanvastaisuutta painottaneen kansanrintamapolitiikan myötä lähempään henkilökohtaiseen yhteistyöhön vasemmistopoliitikkojen kanssa.[1] Hänen anarkistiset mielipiteensä myös tasoittuivat Pekurisen tapauksessa saavutettujen myönteisten askelten jälkeen.[7]

Selinheimo sairastui 1936 tuberkuloosiin. Hän kuoli siihen ja aliravitsemukseen lokakuussa 1939.[1] Useat hänen perustamansa järjestöt lamaantuivat tämän jälkeen.[8]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Olli Koikkalainen: Selinheimo, Aarne (1898 - 1939) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 15.1.2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. Koikkalainen 2007, s. 42.
  3. Koikkalainen 2007, s. 40.
  4. Koikkalainen 2007, s. 68.
  5. Koikkalainen 2007, s. 52–53, 72, 79, 81–82.
  6. Koikkalainen 2007, s. 98–99, 102.
  7. Koikkalainen 2007, s. 107, 144.
  8. Koikkalainen 2007, s. 148–149.