Varastettuja suudelmia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Varastettuja suudelmia
Baisers volés
Ohjaaja François Truffaut
Käsikirjoittaja François Truffaut,
Claude de Givray,
Bernard Revon
Tuottaja François Truffaut
Marcel Berbert
Pääosat Jean-Pierre Léaud,
Claude Jade
Delphine Seyrig
Valmistustiedot
Valmistusmaa Ranska
Tuotantoyhtiö Les Films du Carrosse
Ensi-ilta 1968
Kesto 90 min
Alkuperäiskieli ranska
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
Allmovie

Varastettuja suudelmia (Baisers volés) on François Truffaut'n ohjaama ranskalainen elokuva vuodelta 1968. Elokuvan pääosissa näyttelevät Jean-Pierre Léaud (Antoine Doinel), Claude Jade (Christine Darbon) ja Delphine Seyrig (Fabienne Tabard). Claude Jade nousi tähdeksi elokuvan myötä.

Elokuva on kolmas osa viiden elokuvan sarjasta, jossa Truffaut kehitti omakuvaansa Antoine Doinel -hahmon kautta. Sarjan aloitti elokuva 400 kepposta. Varastetuissa suudelmissa Doinelin lapsuuden hankaluudet on ohitettu, mutta aikuisuuden ja avioliiton yhteydessä tulevat vaikeudet eivät ole vielä ajankohtaisia. Elokuvan nimi Baisers volés esiintyy elokuvan lopussa kuultavan Charles Trenet’n laulun ”Que reste-t-il de nos amours” sanoituksessa.

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antoine Doinel tapaa tyttöystävänsä Christinen, jonka kanssa on ollut kirjeenvaihdossa. Elokuvan lopussa Christineä seurannut mies tulee neidon luokse ja tunnustaa rakkautensa. Sitä ennen ovat Antoine ja Christine aloittaneet yhteisen elämän.

Loppu viittaa siihen, että Truffaut ei usko rakkauden kestävyyteen tai yhteen rakkauteen. Muusta maailmasta ja arjesta eristettynä ihminen voi tuntea hetken ajan rakkauden läsnäolon. Suhde Christineen on päähenkilön kompromissi omien ihanteidensa kanssa, tyytyminen turvalliseen parisuhteeseen.

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helena Yläsen mukaan Varastettuja suudelmia on notkea pariisilaiskomedia saippuapalan liukkaudella kaikista ongelmistaan sulavasti selviytyvästä nuoresta miehestä, jolle työntekokin on pelkkää leikkiä.[1] Elliot Wilhelm kuvaa elokuvaa suloiseksi, mutta myös melankoliseksi ja muistuttaa tämän johtuvan osin valmistumisvuodesta 1968, joka oli Pariisin opiskelijamellakoiden aikaa. Truffaut omisti elokuvansa Ranskan elokuva-arkistolle, jonka pidetty johtaja Henri Langlois oli tuolloin asetettu syrjään.[2]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Helena Ylänen: James Deanista Kati Outiseen eli viisi elokuvaa nuoruudesta. Lasipalatsi-lehti, 2009, nro 3, s. 16.
  2. Elliot Wilhelm: VideoHound’s World Cinema, The Adventurer’s Guide to Movie Watching, s. 351. Detroit, London: Visible Ink, 1999. ISBN 1-57859-059-0.
Tämä elokuviin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.