Tuettu kommunikoinnin harjoittelutekniikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tuettu kommunikoinnin harjoittelutekniikka (Facilitated Communication Training, FCT) on kuntoutusmenetelmä, jossa harjoitellaan avusteisten kommunikointikeinojen käyttöä. Menetelmän osapuolet ovat kommunikoiva henkilö ja avustaja, joka vakauttaa kommunikoivan henkilön kättä fyysisesti tukemalla. Tuki aloitetaan osoittavan sormen (yleensä etusormi) erottamisella, minkä jälkeen se siirretään asteittain esimerkiksi kämmenelle, ranteeseen, käsivarteen, kyynärpäähän, olkapäälle tai jopa päälaelle. Keskeisiä periaatteita ovat, että tukea pyritään vaihtelemaan ja vähentämään alusta asti ja että tukija vastustaa liikettä, ei johdattele sitä. Tuki voidaan antaa myös yläpuolelta, esimerkiksi hihasta roikottamalla, tai kapulan kaltaisen apuvälineen välityksellä. Edistyneelle kommunikoijalle tuki voi koostua vähäisestä tai ajoittaisesta kosketuksesta, tai jopa vain samassa tilassa olemisesta.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuettua kommunikointia kehitettiin useissa eri maissa toisistaan riippumattomasti. Menetelmän tunnetuin kehittäjä on australialainen Rosemary Crossley [1], joka sovelsi sitä vuonna 1977 CP-vammaisten lasten kanssa tapahtuvaan kommunikointiin. Tapauksesta on tehty elokuva "Annie´s Coming Out" [2], joka vuonna 1986 kiersi myös suomalaisia elokuvateattereita. Amerikkalainen Douglas Biklen [3], joka on Syracusen yliopiston professori, on tehnyt menetelmää tunnetuksi USA:ssa perustamansa Facilitated Communication Instituten [4] kautta. Suomessa tuetun kommunikoinnin pioneereihin kuuluu Joensuun yliopiston erityispedagogiikan professori Eija Kärnä-Lin.

Tuettu kommunikointi tunnettiin Suomessakin pitkään nimellä fasilitointi tai fasilitoitu kommunikointi (FC). Vanhempi nimike korostaa kuitenkin tuettua kommunikointia lopullisena tilana, kun taas tuetun kommunikoinnin harjoittelutekniikan käsite korostaa menetelmän kuntoutuksellista luonnetta. Keskeinen ero on siinä, että tuetun kommunikoinnin harjoittelutekniikan tavoitteena on aina itsenäinen, riippumaton kommunikointi.

Kritiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuettu kommunikointi on ollut alusta pitäen kiistanalainen tekniikka, joka on herättänyt voimakkaita ja ristiriitaisia tunteita. Keskeisin kiistakysymys on kommunikoinnin itsenäisyys: viestiikö kommunikoija itse vai viestiikö tukija hänen puolestaan, joko tietoisesti tai tiedostamattaan? Menetelmän soveltamiseen liittyy myös vaikeita eettisiä kysymyksiä: jos ihmiseen sijoitetaan ominaisuuksia, joita hänessä ei ole, loukataan hänen perusoikeuttaan olla ainutkertainen yksilö. Toisaalta jos ihminen ei voi olla vuorovaikutuksessa niiden keinojen avulla, joilla hän kykenee siihen parhaiten, hän ei voi viestiä itselleen tärkeistä asioista.

Tuetun kommunikaation kritiikki nojaa ennen muuta tieteellisen näytön puutteellisuuteen. Selitykseksi esitetään, että avustaja ohjaa toisen henkilön kättä itse sitä tiedostamatta. Tällainen "automaattikirjoitus" voi olla esimerkki tiedostamattomasta ideomotorisesta liikkeestä. Muita esimerkkejä vastaavasta ovat Ouija-lauta, Chevreulin heiluri, kaivonkatsominen, uskonnollisissa kokouksissa esiintyvä kielillä puhuminen, vapina ja kaatumiset sekä "viisaan Hansin" tapaus, jossa hevonen osoitti laskutaitoaan. Koska avustaja ei itse tiedosta ohjausliikkeitään, hänen voi olla vaikea uskoa, että juuri hän olisi tekstien varsinainen kirjoittaja.

Tiedeyhteisö on etenkin Yhdysvalloissa suhtautunut tuettuun kommunikointiin kriittisesti ja mm. Amerikan psykologiliitto (American Psychological Association) on pitänyt sitä ei-suositeltavana menetelmänä. [5] Suomessa Puheterapeuttiliitto on esittänyt kantanaan, että puheterapeutin tulee informoida asiakkaitaan ja tarvittaessa heidän omaisiaan ja huoltajiaan siitä, että "FC-menetelmän" käytöstä esitetään ristiriitaisia käsityksiä. Lisäksi menetelmän käyttö kuntoutus- tai kommunikaatiomenetelmänä edellyttää aina asiakkaan suostumusta. [6]

Mikäli tuettu kommunikaatio toimii, se vaatii joka tapauksessa niin kommunikoijalta kuin tukijaltakin paljon, eikä välttämättä sovellu kaikille. Esimerkiksi Howlin (1997) löysi näyttöä itsenäisestä kommunikoinnista vain 6 prosentilla 350 tutkitun autistin otoksesta. [7] Myös Crossley on tahollaan esittänyt samansuuntaisia johtopäätöksiä. Kannattajien mielestä heikko tulos voi johtua tutkimuksen ja todentamisen vaikeudesta, mutta se voi kuvastaa myös sitä, että itsenäisen kommunikoinnin edellyttämän kognitiivisen ja kielellisen tason omaa vain osa autisteista.

Esimerkkejä fasilitoidun kommunikoinnin käytöstä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuomas Alatalo - vaikeasti CP-vammainen tuetun kommunikoinnin käyttäjä, joka on julkaissut kirjan ja kirjoittanut kolumneja sekä valittu Mensan "vuoden älyköksi"; kiistelty tapaus

Rom Houben, belgilainen mies, jonka oli auto-onnettomuuden jälkeen diagnosoitu olleen vegetatiivisessa koomassa. 23 vuoden tajuttomuuden jälkeen marraskuussa 2009 nousi laajasti uutisotsikoihin väite että hän kykenisi kommunikoimaan avustetusti.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Arthur Schawlow - amerikkalainen fyysikko ja nobelisti, tuetun kommunikoinnin soveltaja ja puolestapuhuja

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Autism and Developmental Disorders 31 (3):287–313.