Tapaturmavirasto
Tapaturmavirasto (vuoteen 1966 valtion tapaturmatoimisto) oli vuoteen 1996 asti toiminut Suomen valtion virasto, joka hoiti valtion korvausvelvollisuuksia henkilövahingoissa eri lakien pohjalta. Sen päätehtäviä olivat sotaveteraanien asiat – sotilasvammakorvaukset, sotainvalidien kuntoutusasiat ja sotilastapaturmakorvaukset[1] – sekä vuoteen 1987 asti myös valtion palveluksessa olevien työtapaturma- ja ammattitautiasiat[2].
Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tapaturmaviraston historia juontaa senaatin päätöksellä joulukuussa 1917 perustettuun valtion tapaturmalautakuntaan. Sen tehtäviin kuuluivat valtion töissä sattuneista tapaturmista johtuvat korvausasiat, myöhemmin myös sotilastapaturma-asiat. Vuonna 1935 lautakunta muuttui virastoksi nimeltä valtion tapaturmatoimisto. 1930-luvun lopulla sen henkilöstömäärä oli noin 40, ja korvauksia maksettiin noin 16 miljoonaa markkaa vuodessa.[3]
Sota-aika ja sen jälkeiset vuodet kasvattivat tapaturmatoimiston tarvetta ja tehtäviä niin, että 1960-luvun alkuun mennessä siitä oli kasvanut yksi suurimmista valtion virastoista noin 270 hengen työntekijämäärällään. Lisäksi viraston alaisessa sotatapaturma-arkistossa työskenteli 45 henkilöä, ja tapaturmatoimistolla oli tarpeen mukaan käytettävissään parikymmentä eri alojen lääkäriä ja muita asiantuntijoita. Vuonna 1952 tapaturmatoimisto jakaantui kolmia siviiliasioiden, sotainvalidiasioiden ja kaatuneiden omaisten asioita hoitaviin osastoihin. Niiden lisäksi virastoon kuului neljä toimistoa: kansliatoimisto, tilitoimisto, proteesitoimisto ja sotilasasiaintoimisto.[3]
Siviiliasiainosaston päätehtävä oli valtion työntekijöiden tapaturma- ja ammattitautiasioiden hoito, mutta se vastasi myös sellaisista tapaturma-asioista, joissa työnantaja ei ollut tapaturmavakuutusvelvollinen tai oli laiminlyönyt tämän velvollisuuden. Tehtäviin kuuluivat myös palolain mukaan valtion korvattaviksi määrätyt tapaturma-asiat, hengenpelastustöissä sattuvat tapaturmat, vankiloiden ja huoltolaitosten asukkien tapaturmat sekä korvausasiat, joista valtio moottoriajoneuvon omistajana oli liikennevakuutuslain perusteella vastuussa.[3]
Tapaturmatoimisto sai uudet toimitilat vuonna 1957 valmistuneesta Pitkänsillanranta 3:n toimistotalosta Helsingin Siltasaaressa.[3]
Vuonna 1966 valtion tapaturmatoimisto muuttui uuden lain myötä tapaturmavirastoksi[4]. Vuoden 1967 alusta voimaan tullut laki lisäsi viraston työmäärää, sillä nyt korvauksia saattoivat hakea nekin, jotka eivät olleet sitä aikaisemmin tehneet tai joiden anomus oli kerran hylätty. Vuonna 1972 jonossa oli 17 000 invalidien korvausanomusta ja vajaat 2 000 anomusta sotainvalidien leskille ja perheille maksettavista huoltoeläkkeistä.[5]
Tapaturmaviraston tehtäväalue supistui maaliskuussa 1987, kun siviiliasiat eli valtion palveluksessa olevien työtapaturmakysymykset siirrettiin Valtiokonttoriin ja tapaturmavirastolle jäivät enää sotaveteraanien ja -invalidien asiat[2]. Sodan kokeneiden ikäluokkien pienentyessä tapaturmavirasto lakkautettiin vuoden 1996 lokakuussa ja sen loputkin tehtävät siirrettiin Valtiokonttoriin ja Sota-arkistoon[1].
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Tapaturmavirasto lakkautetaan, pääosa tehtävistä valtiokonttoriin. Helsingin Sanomat, 16.9.1995. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 6.4.2023.
- ↑ a b Valtion budjetti 1987 -teemasivu, osio Varat ja velat. Helsingin Sanomat, 24.9.1986, s. 15. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ a b c d Tuisku-Heikkilä, E.: "Miksi ette vastaa kirjeisiini?" Valtion tapaturmatoimisto käsittelee kymmeniätuhansia korvauksia vuosittain. Helsingin Sanomat, 5.10.1961, s. 18. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Tapaturmatoimisto muuttui virastoksi. Helsingin Sanomat, 3.3.1966, s. 10. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Tapaturmavirasto uhkaa tukehtua anomusruuhkaan. Helsingin Sanomat, 22.3.1972. Artikkelin maksullinen verkkoversio. Viitattu 6.4.2023.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Ahonen, Voitto: Sosiaaliturvaa luomassa : Tapaturmaviraston historia 1917–1992. Tapaturmavirasto, Helsinki 1994. ISBN 951-47-9891-0.