Tahltaninkarhukoira
| Tahltaninkarhukoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |
Brittiläinen Kolumbia/ Yukon,  Kanada |
| Määrä | kuollut sukupuuttoon |
| Rodun syntyaika | muinainen |
| Alkuperäinen käyttö | karhun, majavan, piikkisian, ilveksen ja hirven metsästys |
| Muita nimityksiä | Tahltan Bear Dog, Chien d'ours de Tahltan |
| FCI-luokitus | ei FCI-rotu |
| Ulkonäkö | |
| Paino | maksimi 7 kg |
| Säkäkorkeus | 30–40 cm |
| Väritys | mustavalkoinen (musta pää ja rungon laikut), musta tai siniharmaa valkoisin merkein |
Tahltaninkarhukoira oli kanadalainen koirarotu. Suurin osa asiantuntijoista uskoo sen kuolleen sukupuuttoon.
Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tahltaninkarhukoira oli rungoltaan kuin pystykorvan ja paariakoiran välimuoto. Sen rakenteen tuli olla ennen kaikkea atleettinen ja ketterä. Se oli ulkonäöltään "kettumainen terrieri". Sen häntä oli lyhyt, tuuhea, pystyssä kannettu ja erilainen kuin muilla koirilla, ja sitä on kuvailtu partasudiksi ja pölyhuiskuksi. Sen karvapeite oli lyhyttä, tiheää ja kovaa. Väri vaihteli paljon, mutta yleisin oli musta valkoisin merkein. Kuten muillekin samantyyppisille roduille, tahltaninkarhukoiralle oli tyypillistä erikoinen jodlaava ääni.[1] Säkäkorkeus oli 30–40 cm[1] (keskimäärin 38 cm[2]) ja paino 7 kg.[1]
Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tahltaninkarhukoiralla oli rohkeutta kohdata karhu, mutta se oli ystävällinen ja lempeä pienemmille eläimille ja ihmisille. Se oli omanarvontuntoinen ja omistajaansa helposti kiintyvä. Sen ominaispiirteisiin kuului mm. basenjille ja muutamalle muulle alkukantaiselle rodulle tyypillinen jodlaus.[1] Se eli teltassa perheen kanssa ja jakoi heidän sänkynsä ja pöytänsä. 1600-luvulla jesuiitta kuvaili intiaanien yhteistaloja talvella ja totesi, että hän "ei osaisi päättää mikä oli pahinta -savu, kirput vai koirat".
Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tahltan-intiaanit olivat jalostaneet tahltaninkarhukoiran karhunmetsästykseen, minkä vuoksi sillä oli pienestä koostaan huolimatta mahtavat voimat. Ennen metsästystä koirilta vuodatettiin seremoniassa verta pistämällä niitä takaraajoihin ketun tai suden pohjeluulla. Metsästyspäivän aamuna kahta koiraa kannettiin säkissä intiaanin olkapäällä kunnes ne olivat paikantaneet tuoreet karhunjäljet. Päästyään vapaiksi nämä pikkukoirat liikkuivat kevyesti lumihangen yli samalla kun syvät nietokset hidastivat karhun pakoa. Niiden kettumainen, katkonainen haukunta rasitti karhua alistumiseen asti tai hämmensi sen kunnes intiaanit saattoivat tulla tarpeeksi lähelle tappaakseen sen. Koiraa valmennettiin taisteluun suuria kissaeläimiä vastaan merkitsemällä sen kasvot kuolleen ilveksen kynnellä.lähde? Rotua käytettiin myös muun riistan, kuten majavan, hirven ja ilveksen metsästykseen.[3]
Tahltaninkarhukoira polveutui paariatyyppisistä koirista, jotka olivat saapuneet alueelle esihistoriallisten vaellusten aikaan. Se eli lähinnä Brittiläisen Kolumbian luoteisosien ja Etelä-Yukonin syrjäisillä vuoristoalueilla. Sen ruokavalio koostui tavallisesti pienistä linnun-, lihan- ja kalanpaloista, ja se pärjäsi myös purevan kylmässä. Alkuperäisen elinympäristönsä ulkopuolella rotu sairastui herkästi penikkatautiin, lämpöhalvaukseen ja ruokavalion muutoksen aiheuttamiin ongelmiin.[1] Kun karhunnahkojen kysyntä hiipui, ei sillä ollut enää käyttötarkoitusta, ja se alkoi harvinaistua merkittävästi.[2] Myös valkoisten löytöretkeilijöiden mukanaan tuoneet koirat vaikuttivat sen häviämiseen. Rotu ehdittiin tunnustaa Kanadan Kennelliitossa, mutta rekisteröintien hiivuttua se poistettiin viralliselta rotulistalta.[1] 1980-luvulla jäljellä oli enää vain muutamia yksilöitä.[2]
Viimeiset tunnetut yksilöt elivät Brittiläisessä Kolumbiassa Atlinin ja Yukonissa Carcrossin kylissä. Suurriistan metsästäjä Tom Connolly metsästi rodulla Atlinissa ja läheisellä Ross-joella yli 30 vuoden ajan. Hänen kuoltuaan vuonna 1970 hänen vaimonstaan Shirleystä tuli viimeisten tunnettujen yksilöiden omistaja. Huhujen mukaan kaksi yksilöä olisi viety Kaliforniaan 1970-luvun alkupuolella, mutta rotu ei yleistynyt siellä, koska se ei pärjännyt lämpimämmässä ilmastossa.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Gondrexon, A. & Browne, Ives: Koirarotujen maailma
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Wilcox, B. & Walkowicz, C. The Atlas of Dog Breeds of the World. Neptune, New Jersey: T.F.H Publications, 1995. 5. painos, s. 828.
- ↑ a b c Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 139. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.
- ↑ a b Tahltan Bear Dog. Worldly Dogs. Haettu 26.1.2024.
