Tahltaninkarhukoira

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tahltaninkarhukoira

Tahltan Bear Dog sketch2.jpg

Avaintiedot
Alkuperämaa Kanada
Määrä sukupuutossa
Alkuperäinen käyttö karhun, piikkisian ja ilveksen metsästys
Muita nimityksiä Tahltan Bear Dog, Chien d'ours de Tahltan
FCI-luokitus kuollut sukupuuttoon, tyypiltään pystykorva
Ulkonäkö
Paino maksimi 7 kg
Säkäkorkeus 30-40 cm
Väritys mustavalkoinen (musta pää ja rungon laikut), musta tai siniharmaa valkoisin merkein

Tahltaninkarhukoira oli kanadalainen koirarotu. Suurin osa asiantuntijoista uskoo sen kuolleen sukupuuttoon.

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tahltaninkarhukoira oli rungoltaan kuin pystykorvan ja paariakoiran välimuoto. Sen rakenteen tuli olla ennen kaikkea atleettinen ja ketterä. Se oli ulkonäöltään kettumainen. Sen häntä oli lyhyt, tuuhea, pystyssä kannettu ja erilainen kuin muilla koirilla, ja sitä on kuvailtu partasudiksi ja pölyhuiskuksi. Sen karvapeite oli lyhyttä, tiheää ja kovaa. Väri vaihteli paljon, mutta yleisin oli musta valkoisin merkein. Kuten muillekin samantyyppisille roduille, tahltaninkarhukoiralle oli tyypillistä erikoinen jodlaava ääni. Säkäkorkeus oli 30-40 cm ja paino 7 kg.[1]

Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tahltaninkarhukoiralla oli rohkeutta kohdata karhu, mutta se oli ystävällinen ja lempeä pienemmille eläimille ja ihmisille. Se oli omanarvontuntoinen ja omistajaansa helposti kiintyvä. Sen ominaispiirteisiin kuului mm. basenjille ja muutamalle muulle alkukantaiselle rodulle tyypillinen jodlaus.[1] Se eli teltassa perheen kanssa ja jakoi heidän sänkynsä ja pöytänsä. 17. vuosisadalla jesuiitta kuvaili intiaanien yhteistaloja talvella ja totesi, että hän "ei osaisi päättää mikä oli pahinta -savu, kirput vai koirat".

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tahltan-intiaanit olivat jalostaneet tahltaninkarhukoiran karhunmetsästykseen, minkä vuoksi sillä oli pienestä koostaan huolimatta mahtavat voimat. Ennen metsästystä koirilta vuodatettiin seremoniassa verta pistämällä niitä takaraajoihin ketun tai suden pohjeluulla. Metsästyspäivän aamuna kahta koiraa kannettiin säkissä intiaanin olkapäällä kunnes ne olivat paikantaneet tuoreet karhunjäljet. Päästyään vapaiksi nämä pikkukoirat liikkuivat kevyesti lumihangen yli samalla kun syvät nietokset hidastivat karhun pakoa. Niiden kettumainen, katkonainen haukunta rasitti karhua alistumiseen asti tai hämmensi sen kunnes intiaanit saattoivat tulla tarpeeksi lähelle tappaakseen sen. Koiraa valmennettiin taisteluun suuria kissaeläimiä vastaan merkitsemällä sen kasvot kuolleen ilveksen kynnellä.

Tahltaninkarhukoira polveutui paariatyyppisistä koirista, jotka olivat saapuneet alueelle esihistoriallisten vaellusten aikaan. Se eli lähinnä Brittiläisen Kolumbian luoteisosien ja Etelä-Yukonin syrjäisillä vuoristoalueilla. Sen ruokavalio koostui tavallisesti pienistä linnun-, lihan- ja kalanpaloista, ja se pärjäsi myös purevan kylmässä. Alkuperäisen elinympäristönsä ulkopuolella rotu sairastui herkästi penikkatautiin, lämpöhalvaukseen ja ruokavalion muutoksen aiheuttamiin ongelmiin. Valkoisten löytöretkeilijöiden tuodessa mukanaan muita koiria se alkoi harvinaistua. Rotu ehdittiin tunnustaa Kanadan Kennelliitossa, mutta rekisteröintien hiivuttua se poistettiin viralliselta rotulistalta.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gondrexon, A. & Browne, Ives: Koirarotujen maailma

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Wilcox, B. & Walkowicz, C. The Atlas of Dog Breeds of the World. Neptune, New Jersey: T.F.H Publications, 1995. 5. painos, s. 828.
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja vieraskielisen Wikipedian artikkelista.