Potilasturvallisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Potilasturvallisuus on terveydenhuollon piirissä toimivien yksilöiden ja yhteisöjen periaate ja toiminto, jonka tarkoituksena on varmistaa potilaan saaman hoidon turvallisuus. Potilaan kannalta potilasturvallisuus on sitä, ettei hänen saamastaan hoidosta koidu haittaa.[1] Potilasturvallisuuden tulisi olla terveydenhuollon henkilökunnan, potilaan ja tämän omaisten yhteinen päämäärä.[2] Potilasturvallisuus on tällä hetkellä yksi Euroopan unionin terveyspolitiikan painopistealueista.[3]

Potilasturvallisuus on osa sairaanhoidon laatua ja turvallisuutta ja siihen liittyy hoidon, lääkehoidon ja laitteiden turvallisuus. Perinteisesti potilasturvallisuudessa on korostettu yksilökeskeisyyttä ja yksittäisen terveydenhuollon ammattilaisen tekemiä virheitä. Viime vuosina on kuitenkin pyritty analysoimaan järjestelmätasoa ja laajemmin erilaisia laatupoikkeamien syitä ja oppimaan virheistä ja löytämään ratkaisuja poikkeamien ehkäisyyn. Lääkehoidon turvallisuus on keskeinen osa potilasturvallisuutta. Turvallisessa lääkehoidossa lääkeaineiden farmakologiset ominaisuudet tunnetaan hyvin ja toisaalta lääkehoitoja toteutetaan oikein.[1]

Potilasturvallisuuden puutteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan yhä useammissa maissa hoitovirheitä tapahtuu noin 10 % potilaiden sairaalakäynneistä. Erilaisia vaaratilanteita tapahtuu kaikissa terveydenhuoltoon liittyvissä yhteyksissä. Niiden aiheuttamat kustannukset ovat 2–5 prosenttia suurehkon sairaalan menoisa. Yhdysvalloissa arvioidaan hoidosta aiheutuviin haittavaikutuksiin kuolevan vuosittain 44 000-98 000 henkilöä[4][3] Terveydenhoidossa tapahtuvien haittojen syynä on usein työyhteisön tai terveydenhuollon järjestelmän häiriöt tai voimavarojen puute, eikä yksittäisen työntekijän toiminta. Myös potilas voi omalla toiminnallaan edistää turvallista hoitoa.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Potilasturvallisuus ja kysymykset lääketieteellisen hoidon aiheuttamista haitoista nousivat keskusteluaiheiksi 1980- ja 1990-luvuilla ja erityisesti angosaksisessa maailmassa poliittiseen keskusteluun 2000-luvun alussa. Huomiota herättivät erityisesti selvitykset, joiden mukaan Yhdysvalloissa tapahtuu arviolta noin miljoona potilasvahinkoa vuodessa.[6]

Potilasturvallisuusajattelua on kehitetty aktiivisimmin muun muassa Yhdysvalloissa, Australiassa, Isossa-Britanniassa, Ruotsissa ja Tanskassa, joissa lähtökohtana on toiminut oppivat organisaatiot ja tiedon kerääminen potilasvahingoista ja hoidon haittavaikutuksista erillisillä lomakkeilla. Tiedon keräämisen tavoitteena on ollut luotettavien tilastojen luominen sekä hankkia ymmärrystä siitä, miten vahinkoja voitasiin välttää.[6]

Potilasturvallisuus Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa potilasturvallisuuteen on kiinnitetty enenevästi huomiota vuodesta 2005 alkaen, jolloin perustettiin kansallinen potilasturvallisuusverkosto, johon kuuluvat muun muassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos sekä yli 100 muuta terveydenhuollon ammattilaisia ja toimintayksiöitä, potilaita, järjestöjä sekä viranomaisia edustavaa tahoa. Suomen sosiaali- ja terveysministeriö asetti potilasturvallisuuden edistämisen ohjausryhmän vuonna 2006 keräämään ja välittämään tietoa hyvistä toimintatavoista ja linjaamaan haitta- ja läheltä piti -tilanteiden raportointia.Terveyden ja hyvinvoinnin laitos käynnisti syyskuussa 2011 Potilasturvallisuutta taidolla -ohjelman, joka on kansalliset talkoot potilasturvallisuuden edistämiseksi. [7]

Vaihtoehtohoidot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sosiaali- ja terveysministeriön vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän vuonna 2009 julkaistussa raportissa todetaan, että luontaistuotteet ja vaihtoehtolääkintä saattavat vaarantaa potilasturvallisuuden viivästyttämällä ihmisten hakeutumista lääkärin hoitoon. Myös erilaisten rohdosvalmisteiden ja reseptilääkkeiden yhteisvaikutukset ovat aiheuttaneet potilashaittoja. Näistä ja muista potilasturvallisuutta vaarantavista syistä johtuen työryhmä ehdotti, että Suomessa otettaisiin käyttöön rajoitussäädökset, joilla esille tulleisiin potilasturvallisuuden vaarantaviin ongelmiiin voitaisiin puuttua mahdollisimman nopeasti. Työryhmän ehdotuksen mukaan muun muassa tiettyjen potilasryhmien hoito rajattasiin vain terveydenhuollon ammattihenkilöille ja vaihtoehtohoitoja antavat henkilöt saisivat hoitaa tiettyjä sairauksia vain yhteistyössä lääkärin kanssa.[8]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Potilas- ja lääkehoidon turvallisuussanasto. Helsinki: Stakes; Lääkehoidon kehittämiskeskus ROHTO, 2008. ISBN 951-33-1875-3. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 6.6.2009).
  2. Potilasturvallisuuden edistämisen ohjausryhmä: Potilasturvallisuuden huoneentaulu (pdf) Viitattu 6.6.2009.
  3. a b Potilasturvallisuus Terveys-EU. Euroopan unionin kansanterveysportaali. Viitattu 6.6. 2009.
  4. Lääketieteellisen hoidon haittavaikutusten kirjaamiskäytännön ja tilastoinnin kehittämisen asiantuntijaryhmän raportti Stakes. Viitattu 5.6.2009.
  5. Potilasturvallisuus Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 6.6.2009.
  6. a b Ojala, Matti; Saario, Ilkka; Virtanen, Martti; Nylander, Olli; Vasenius, Jarkko; Luhtala, Riitta; Mikkola, Petri; Niemi, Marja; Lindberg, Otto; Pelanteri, Simo; Rintanen, Hannu; Välimäki, Matti: Lääketieteellisen hoidon haittavaikutusten kirjaamiskäytännön ja tilastoinnin kehittämisen asiantuntijaryhmän raportti. Helsinki: Stakes. ISBN 978-951-33-1925-0. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 6.6.2009).
  7. Potilasturvallisuutta taidolla Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Viitattu 2.1.2011.
  8. Vaihtoehtohoitojen sääntelytarve.. Vaihtoehtohoitoja koskevan lainsäädännön tarpeita selvittäneen työryhmän raportti.. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö, 2009. ISBN 978-952-00-2810-7. Teoksen verkkoversio (viitattu 6.6.2009).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]