Plummer–Vinsonin oireyhtymä

Plummer–Vinsonin oireyhtymä on oireyhtymä, jonka tyypilliset piirteet ovat raudanpuuteanemia, ruokatorven verkkomaiset muutokset ja nielemisvaikeudet. Ruokatorven limakalvomuutokset koostuvat levyepiteelistä.

Plummer–Vinsonin oireyhtymästä käytetään Isossa-Britanniassa nimitystä Paterson–Brown-Kellyn oireyhtymä. Tämä nimi tulee oireistoa koskevat löydöksensä vuonna 1919 julkaisseista Donald Ross Patersonista ja Adam Brown-Kellysta. Kansainvälisesti käytettävä nimitys tulee Henry Stanley Plummerista ja Porter Paisley Vinsonista, jotka myös havaitsivat oirekuvaan sopivia tapauksia. Plummer–Vinsonin oireyhtymän syy on tuntematon, mutta oireyhtymä on yhteydessä aliravitsemukseen. 1900-luvun alkupuoliskolla oireyhtymä vaikutti yleisemmältä lauhkeilla pohjoisilla alueilla, varsinkin keski-ikäisillä skandinavialaisilla naisilla, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla esiintyvyys väheni voimakkaasti. Tähän vaikuttivat yleisesti parantunut ravitsemustila ja raudanpuutteen harvinaistuminen. Nykyään Plummer–Vinsonin oireyhtymää pidetään harvinaisena sairautena. Plummer–Vinsonin oireyhtymään sairastuneet ovat olleet diagnoosihetkellä tyypillisesti 40–70-vuotiaita, mutta joitain tapauksia on kuvattu myös lapsilla. Plummer–Vinsonin oireyhtymä aiheuttaa kasvaneen syöpäriskin ruokatorven proksimaaliosassa ja alanielussa.

Plummer–Vinsonin oireyhtymän hoidossa käytetään rautalisää. Vaikeat ja pitkäaikaiset nielemisvaikeudet vaativat usein mekaanista apua eli ruokatorven dilataatiota.