M1 (ohjus)
.jpg)
M1 eli MSBS M1 (Missile Mer-Sol Balistique Stratégique, SLBM) oli Ranskan laivaston ensimmäinen käyttämä ydinohjus. SEREB:n valmistama, 20 000 kg:n omamassan IRBM- tyyppisen strategisen ohjuksen palvelusuraa kesti vuodet 1971 - 1974, jolloin sen alkoi korvata M2.[1] M2 jakoi osin saman ohjuskärjen (MR-41) tämän tyypin kanssa, jonka kantama oli sekin suunnilleen sama 3 000 km.[2] Ydinkokeita toteutettiin, alkaen vuonna 1968, ja MR-41 -ydinkärkien tuotanto aloitettiin 1969. Redoutable -luokan veneillä (SNLE:t; Sousmarin Nucléaire Lanceur d'Engins) suoritettu partiointi aloitettiin vuonna 1972, Le Redoutablen valmistuttua telakalta 1. joulukuuta 1971. Ranska oli saavuttanut oman ydinpommitusvalmiutensa, vuoden 1964 tietämillä (AN-11).[3]
Ydinkärki MR-41.1:n räjäytysteho oli 500 kilotonnia, ja se perustui kiihdytettyyn ydinfissioon. Ase omasi omassa lajissaan, eräitä suurimmista olevia tuhovoimia, joka lähenteli lämpöydinpommia. MR-41.2:n tuhovoima 1 megatonnia oli vain lämpöydinfuusion kautta saavutettavissa.
Ohjuksen kantoyksikön eli raketti-osion ura, poikkesi ydinkärjen palvelusurasta jossain määrin. Omalla osuudellaan, suhteellisen kevyehkö, 1 360 kg omamassan taistelukärki oli suhteellisen edistyksellinen, joten sitä käytettiin enemmissä määrin ja pidemmän aikaa. Ydinkärkeä myös päivitettiin ja sen tuhotapaa muutettiin, eli lämpöydinkärki astui tässä mukaan, fissiotuvasta fuusiotuvaksi. MR-41 ohjuskärjestä oli olemassa kahta eri varianttia, joista jälkimmäisen omamassa lienee ollut ensimmäistä kevyempi.[4] Tämä tarkoitti samalla myös laukaisumassan pienentymää. MR-41.2 omasi 700 kg omamassan, vaikkakin se oli lämpöydinkärki.
Veronique -ohjuksilla oli aloitettu Ranskan ydinasemahdin (Force de Frappe) turvaaminen, AN-11 ydinpommien jälkeen. Saphir oli myös eräs kehitysvaiheissa, mukana kulkeneita valmistelutöitä, Ranskan mannertenvälisiä ydinohjusten (SSBS- 2 ja 3) asesuunnitelmia varten, jotka toteutettiin Plateau d'Albionilla. Ranskan kolmikantaan pohjautuvassa, ydinasestrategiassa oli ydinaseet oltava laukaistavissa kolmella eri tapaa: maalla, merellä ja ilmassa.[5]
Ranska oli saanut ohjusteknologiaa, muun muassa murtuneen Natsi-Saksan kautta. Olihan useita V-kostoaseiden, (V-Aggregat rakettisarja) laukaisutukikohtia sijainnut sen maaperällä.[6]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- France's Nuclear Weapons – Development of the French Arsenal The Nuclear Weapon Archive – A Guide to Nuclear Weapons. 1.5.2001. Viitattu 16.3.2021. (englanniksi)
- MSBS Astronautix.com. Viitattu 16.3.2021. (englanniksi)
- Valitut Palat/Readers Digest: 11/1983. Fitchett, Joseph: Ydinasekilvan kolmas mahti. (s. 35–40)
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ https://www.globalsecurity.org/wmd/world/france/nuke.htm Viitetty 19.3.2021.
- ↑ MSBS Astronautix.com. Viitattu 16.3.2021. (englanniksi)
- ↑ https://www.globalsecurity.org/wmd/world/france/nuke.htm Viitattu 20.3.2021.
- ↑ https://www.globalsecurity.org/wmd/world/france/nuke.htm Viitattu 19.3.2021.
- ↑ VP-83/11, Fitchett, J.: s. 36 & 39.
- ↑ Humble, R.; Toisen maailmansodan lentokoneet, 1975/1976: s. 28-29.
