Kamari (huone)
Kamari eli kammari oli entisajan asunnoissa arvokkaampi huone kuin tupa, pirtti tai keittiö. Se oli tarkoitettu makuuhuoneeksi (makuukamariksi) tai vierashuoneeksi.[1] Kamari omaksuttiin Suomessa myöhäiskeskiajalla, kun siirryttiin paritupatyyppisiin taloihin, joissa keskellä olevasta eteisestä mentiin joko tupaan tai kamariin. Talontarkastussääntö vuodelta 1681 edellytti, että jo yhden manttaalin tiloilla tuli olla asuintuvan lisäksi vierastupa. Uudella ajalla myös kaupunkien ja maaseudun vähäväkiset saivat itselleen kamarin, joka rakennettiin yksinäispirttien tai -tupien lisäkkeeksi.[2]
Keskiajalta alkaen talon väkeen kuului muitakin kuin perheenjäseniä, esimerkiksi piikoja ja renkejä. He nukkuivat ja ruokailivat oman perheen joukossa. Koko talonväen oli mentävä makuulle ja noustava ylös yhtä aikaa. Kesällä oli väljempää, kun osa talonväestä nukkui aitoissa. Jos piti mennä yöllä tarpeilleen, oli mentävä ulos rapun pieleen tai niin sanotulle silppusaaville. Käymälät yleistyivät pappiloissakin vasta 1600-luvulla.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Nykysuomen sanakirja, 1. osa (A-K), s. 172, hakusana Kamari. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, WSOY, 1976. ISBN 951-0-02765-0.
- ↑ a b Teppo Korhonen: Kansankulttuurin juuret, s. 352-6. Teoksessa Suomen historia 2: Keskiaika: valtaistuinriitojen ja uskonpuhdistuksen aika. Päätoim. Yrjö Blomstedt. Weilin & Göös, 1985. ISBN 951-35-2491-4.