Käävät metsien suojeluarvon indikaattoreina
Lahottajasieniin kuuluvia kääpiä käytetään yleisesti vanhojen, suojeluarvoltaan korkeiden metsien tunnistamiseen luontoinventoinneissa. Metsätaloudelle herkkien kääpien esiintyminen kertoo laajemmin lahopuusta riippuvaisten eliölajien tilasta ja alueen lahopuujatkumosta.
Mitä käävät indikoivat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Teoriassa jokainen metsästä löytyvä eliölaji on vain itsensä indikaattori, eli pursukäävän löytyminen todistaa vain sen, että paikalla elää pursukääpä. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että tiettyjen, vaateliaiden lajien (ja varsinkin monien sellaisten yhtaikainen) löytyminen heijastaa laajemminkin kyseisen paikan tilaa, samaan tapaan kuin suomalaisessa metsien kasvupaikkaluokituksessa tietyt opaskasvit kertovat varsin selvästi, mistä metsätyypistä on kyse. Huolella valikoituja eliölajeja voidaan käyttää ilmentäjinä eli indikaattoreina, kun joudutaan vertailemaan suojelun kannalta olennaisia asioita.
Metsän luonnontilaisuuden indikaattoreiksi sopivat monet eliöryhmät, kuten sienet, jäkälät, sammalet ja hyönteisistä etenkin kovakuoriaiset. Kukin eliöryhmä paljastaa omanlaisiaan piirteitä metsän ekologiasta ja ikärakenteesta: puusto- eli varjojatkumoa, jättipuujatkumoa, maapuujatkumoa, elävän puuston jatkumoa, jne. Kaikkien eliöryhmien inventointi on kuitenkin liian suuritöinen, ja käytännön tarpeisiin on tehtävä valintoja. Kääpien inventointia on Suomessa käytetty laajasti ns. toiminnallisen aarniometsäjatkumon (functional primeval forest continuity) osoittamiseen, eli käytännössä suojeluarvon yhtenä mittarina.
Kotirannan ja Niemelän kääpäpisteytys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kotirannan ja Niemelän (1993[1], 1996[2]) laatimassa arviointimenetelmässä indikaattorilajit jaetaan kahteen ryhmään. Vanhan metsän lajit ovat sieniä, jotka menestyvät parhaiten vanhoissa, luonnontilaa lähellä olevissa metsissä, vaikka niitä löytää silloin tällöin myös ihmisen vaikutuspiiristä (esim. romahtaneista hirsirakenteista). Joka tapauksessa metsäluonnossa kasvaessaan ne kuuluvat metsän ikäsukkession loppupuolelle. Aarniolajit ovat edellisiä selvemmin ja tiukemmin sitoutuneet vanhimpiin luonnonmetsiin. Kuusivaltaisille metsille ja mäntyvaltaisille metsille laadittiin oma lajilistansa.
Inventoidun metsän luonnontilaisuuden ja suojeluarvon karkea arviointi tehdään seuraavasti. Löytyneille vanhan metsän lajeille annetaan numeroarvo 1, aarniolajeille 2. Yhteenlaskien saadaan vertailuluku:
- 10–19 Suojelullisesti arvokas metsäalue
- 20–29 Hyvin arvokas metsäalue
- 30–46 Erittäin arvokas, ainutlaatuinen alue
Asteikko on luonnollisesti karkea, sillä siihen vaikuttavat mm. alueen koko ja vaihtelevuus. Tulosten luotettavuuteen vaikuttavat mm. se, mihin aikaan ja millaisena sienivuonna inventointi tehtiin, kuinka kauan alueella työskenneltiin, ja millainen oli inventoijan/inventoijien työskentelyrutiini ja lajintuntemus. Alinkin luokka (10–19) on vaatimustasoltaan tiukka; oikeaoppisesti hoidettu talousmetsä saa tällä asteikolla mitaten useimmiten numeroarvon 0, harvoin 1–4.
Valittava työtapa riippuu siitä, miten tarkkaa arviota tarvitaan. Jos alueella on sekä merkittäviä männiköitä että tuoreita kangasmetsiä, kummatkin pitäisi inventoida ja arvottaa erikseen metsäkuviotietojen pohjalta tai mänty- ja kuusimetsät silmämäärin erottaen. Indikaattorilaji, joka on sekä kuusi- että mäntymetsien listassa, luetaan silloin esim. mäntymetsien pistemäärään vain, jos se löytyi mäntymetsästä. Yleisluontoisemmassa arvioinnissa koko alue voidaan inventoida yhtenä, ja pisteyttää yleisemmän metsätyypin mukaan.
Uusien lajikäsitysten ja nimien myötä lajiluetteloon tehty muutoksia 2000-luvulla.[3]
Kuusivaltaisten metsien indikaattorilajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhan metsän lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Käpäläkääpä (Anomoporia bombycina)
- Poimukääpä (Antrodia pulvinascens)
- Oravuotikka (Asterodon ferruginosus) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Peikonnahka (Crustoderma dryinum) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Rusokantokääpä (Fomitopsis rosea)
- Harjasorakas (Gloiodon strigosus) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Punahäivekääpä (Leptoporus mollis)
- Pihkakääpä (Pelloporus leporinus)
- Huopakääpä (Pelloporus tomentosus)
- Korkkikerroskääpä (Perenniporia subacida)
- Karhunkääpä (Phaeolus schweinitzii)
- Siperiankääpä (Phellinus abietis) (...tai kuusenkääpä (Phellinus chrysoloma))
- Ruostekääpä (Phellinus ferrugineofuscus)
- Pikireunakääpä (Phellinus lundellii)
- Aarnikääpä (Phellinus nigrolimitatus)
- Riukukääpä (Phellinus viticola)
- Tippakääpä (Postia guttulata)
- Hentokääpä (Postia lateritia) (poistettu uudesta listasta)
- Rusokääpä (Pycnoporellus fulgens)
- Istukkakääpä (Rhodonia placenta)
- Korpiludekääpä (Skeletocutis odora)
Aarniolajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pursukääpä (Amylocystis lapponica)
- Riekonkääpä (Antrodia albobrunnea)
- Kalkkikääpä (Antrodia crassa) (poistettu uudesta listasta)
- Erakkokääpä (Antrodia infirma) (poistettu uudesta listasta)
- Sitkaskääpä (Antrodia piceata)
- Sitruunakääpä (Antrodiella citrinella)
- Känsäorvakka (Cystostereum murrayi) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Lohkokääpä (Diplomitoporus crustulinus)
- Raidantuoksukääpä (Haploporus odorus)
- Louhennahka (Laurilia sulcata) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Aarniukonsieni (Lepiota lignicola) (poistettu uudesta listasta)
- Pohjanrypykkä (Phlebia centrifuga) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Röyhelökääpä (Pycnoporellus alboluteus)
- Sirppikääpä (Sidera lenis)
- Välkkyludekääpä (Skeletocutis stellae)
- Punakarakääpä (Steccherinum collabens)
Mäntyvaltaisten metsien indikaattorilajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vanhan metsän lajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Harsukääpä (Anomoporia kamtschatica)
- Kermakääpä (Butyrea luteoalba) eli aiemmin kermakarakääpä (Junghuhnia luteoalba) (poistettu uudesta listasta)
- Kuuorvakka (Chaetodermella luna) (...siirretty aarniolajeihin)
- Peikonnahka (Crustoderma dryinum) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Oranssikääpä (Erastia aurantiaca)
- Talvihampikka (Irpicodon pendulus) (poistettu uudesta listasta)
- Hoikkaorakas (Hydnellum gracilipes) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Helohäivekääpä (Leptoporus erubescens)
- Punahäivekääpä (Leptoporus mollis) (poistettu uudesta listasta)
- Viinikääpä (Meruliopsis taxicola)
- Mäntyraspikka (Odonticium romellii) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Korokääpä (Oligoporus sericeomollis)
- Karhunkääpä (Phaeolus schweinitzii)
- Aarnikääpä (Phellinus nigrolimitatus)
- Männynkääpä (Phellinus pini)
- Riukukääpä (Phellinus viticola)
- Liiturypykkä (Phlebia cretacea) (poistettu uudesta listasta)
- Okrarypykkä (Phlebia serialis) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Ruskokääpä (Postia calvenda), aiemmin ruskohaprakääpä (Postia leucomallella)
- Hentokääpä (Postia lateritia)
- Kitukääpä (Postia parva)
- Kultarypykkä (Pseudomerulius aureus) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Istukkakääpä (Rhodonia placenta)
- Kelokurokka (Sistotremastrum suecicum) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Kurttusieni (Sparassis crispa) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
Aarniolajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Riekonkääpä (Antrodia albobrunnea)
- Kalkkikääpä (Antrodia crassa)
- Erakkokääpä (Antrodia infirma)
- Kairakääpä (Antrodia primaeva)
- Lohikääpä (Aurantiporus pricus)
- Kuuorvakka (Chaetodermella luna) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Aihkinahka (Crustoderma cornea) eli entinen kelorypykkä (Crustoderma corneum) (kuuluu muihin sieniryhmiin kuin kääpiin)
- Salokääpä (Dichomitus squalens)
- Liekokääpä (Gloeophyllum protractum)
- Aarniotaraspikka (Hyphodontia curvispora) (poistettu uudesta listasta)
- Kitukääpä (Postia parva) (poistettu uudesta listasta)
- Sirppikääpä (Sidera lenis)
- Lutikkakääpä (Skeletocutis jelicii)
- Välkkyludekääpä (Skeletocutis stellae)
- Kanadankääpä (Tyromyces canadensis)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Niemelä, Tuomo: Suomen kääpien määritysopas. Helsingin yliopiston kasvitieteen monisteita 192, 2011.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kotiranta, Heikki & Niemelä, Tuomo: Uhanalaiset käävät Suomessa. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja (B), 1993.
- ↑ Kotiranta, Heikki & Niemelä, Tuomo: Uhanalaiset käävät Suomessa. 2. painos. Suomen ympäristökeskus, 1996.
- ↑ Tuomo Niemelä: Suomen käävät, s. 20–21. Helsinki: Norrlinia, 2016. ISBN 978-951-51-2434-0.