Giuliano de’ Medici
Giuliano de' Medici (25. lokakuuta 1453 Firenze – 26. huhtikuuta 1478 Firenze) oli Piero di Cosimo de' Medicin ja Lucrezia Tornabuonin nuorempi poika ja Lorenzo de' Medicin veli. Giuliano de' Medici sai surmansa Pazzi-salaliiton järjestämässä hyökkäyksessä Firenzen tuomiokirkossa 26. huhtikuuta 1478.[1]
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Giuliano de' Medici opiskeli vanhemman veljensä Lorenzon tavoin humanisti Gentile Becchin johdolla. Giulianolle kaavailtiin kirkollista uraa, joskin hän nautti antiikin tekstien tutkimisen sijaan enemmän metsästyksestä, kalastuksesta ja ratsastuksesta suvun tiluksilla.[1]
Giuliano oli juuri täyttänyt kuusitoista vuotta, kun hänen isänsä Piero kuoli 2. joulukuuta 1469. Seitsemänsadan kansalaisen neuvosto kutsuttiin koolle, ja Pieron pojat Lorenzo ja Giuliano tunnustettiin isänsä seuraajiksi tasavallan johdossa. Lorenzo, veljeksistä vanhempi, otti tilanteen nopeasti haltuunsa. Veljekset ilmoittivat 4. joulukuuta Milanon herttua Galeazzo Maria Sforzalle isänsä kuolemasta ja pyysivät itselleen samaa suojelusta, mistä heidän isoisänsä ja isänsä olivat saaneet nauttia. Herttua olikin jo kirjoittanut Firenzen kaupunginhallitukselle signorialle suosittelevansa Medicin veljeksiä kaupungin johtajiksi.[1]
Lorenzon apulaisena ja sijaisena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Giuliano Medici jäi heti alussa vanhemman veljensä varjoon. Giuliano toisaalta ihaili ja toisaalta kadehti veljeään. Keväällä vuonna 1469 Giuliano teki ensimmäisen merkittävän matkansa veljensä edustajana. Hänen tehtävänään oli tuoda Roomasta Firenzeen veljensä morsian, vaikutusvaltaiseen Orsinin sukuun kuuluva Clarice Orsini. Herttua Sforza kutsui Giulianon Milanoon, jossa Giuliano otettiin hyvin vastaan Milanon hovissa. Giuliano olisi halunnut matkustaa seuraavana vuonna Venetsiaan, mutta Lorenzo vastusti ajatusta, koska Volterrassa puhjennut kapina teki matkasta vaarallisen. Katkera Giuliano lähti kuitenkin matkaan parin viikon päästä Gentile Becchin kanssa. Useat aatelisperheet tapasivat Giulianon ja hän pääsi jopa Venetsian dogen vastaanotolle. Giuliano kävi myös Padovassa, Vicenzassa, Veronassa ja Mantovassa. Paluumatkalla Lorenzon pelot osoittautuivat aiheellisiksi, kun Giuliano pääsi vain vaivoin pakoon Medicien vanhoilta vihollisilta Ferrarassa.[1]
Giuliano ei tuntenut katkeruutta veljeään kohtaan täysin perusteetta. Lorenzo saattoi nimittäin käyttää veljeään poliittisena pelinappulana ilman tunnontuskia. Tämä kävi selväksi, kun Lorenzo ehdotti syksyllä 1472 paavi Sixtus IV:lle, että tämä nimittäisi Giuliano de' Medicin kardinaaliksi. Nimitys täyttäisi firenzeläisten vanhan toiveen saada oma kardinaali ja vahvistaisi samalla Medicien asemaa sekä kuuriassa että Firenzessä. Giuliano vastusti hanketta itsepintaisesti. Hän tavoitteli aivan toisenlaista elämää ja halusi ennen kaikkea solmia tärkeän avioliiton jalosukuisen neidon kanssa. Giulianon onneksi hanke kuivui kasaan, sillä Lorenzo ja paavi ajautuivat poliittisiin kiistoihin.[1]
Firenzessä pidettiin 29. tammikuuta 1475 loisteliaat turnajaiset, jotka juhlistivat Venetsian ja Milanon solmimaa liittoa. Giuliano Medici oli yksi turnajaisiin osallistuvista ylhäisönuorukaisista ja hän teki kaikkensa, että hän olisi huomion keskipisteenä. Hän sai hevosen Napolin hovista sekä hankki seurueeseensa jäseniä ympäri Italiaa ja varusti koko seurueensa rahoja säästämättä. Giuliano taisteli ritarillisten ihanteiden mukaisesti rakastamansa naisen kunnian puolesta. Hänen valittunsa oli Simonetta Cattaneo, Marco Vespuccin vaimo, joka oli kuulu kauneudestaan. Giuliano otteli turnajaisissa menestyksekkäästi ja voitti ensimmäisen palkinnon.[1]
Turnajaisissa Simonettaa kohtaan osoitettu ihailu ei kuitenkaan estänyt Giuliano Mediciä etsimästä itselleen hyvämaineista aviopuolisoa. Venetsian matkalla oli jo ollut puhetta avioliitosta venetsialaisen neidon kanssa, joka olisi kuulunut Correrin sukuun. Asia ei kuitenkaan edennyt. Toisaalta huhuttiin, että Giuliano menisi naimisiin jonkun Mantovan markiisin tyttären kanssa. Vuonna 1475 Lorenzo vaati Giulianoa naimaan erään Borromein suvun milanolaiseen haaran kuuluvan tytön. Giuliano kuitenkin kieltäytyi. Vuonna 1476 Giulianolle vuorostaan ehdotettiin avioliittoa Girolamo Riarion veljentyttären kanssa. Lopulta vuonna 1477 solmittiin sopimus avioliitosta Piombinon herran Iacopo (IV) Appianin sisaren Semiramidin kanssa. Tämä oli seurausta siitä, että Iacopo Appiani oli vuokrannut omistamansa Elban rautakaivokset Medicin veljeksille. Veljekset toimivat yhdessä myös useissa muissa liiketoimissa.[1]
Ajan myötä Giuliano sai arvostusta ja aktiivisemman rooli veljensä rinnalla. Kun Lorenzo ei ollut Firenzessä, Giuliano toimi usein hänen sijaisenaan poliittisten ja diplomaattisten asioiden käsittelyssä. Lorenzo itse ymmärsi hyvin, että veli oli hänen varamiehensä ja takuu Medicien "valtion" jatkuvuudelle. Kardinaali Iacopo Ammannati Piccolomini, Medicin vanha tukija, muistutti Lorenzoa muun muassa siitä, että jos hänet tapettaisiin, Giuliano voisi ottaa hänen paikkansa ja siten taata Medicien aseman pysyvyyden.[1]
Pazzi-salaliitto ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vireillä oli kuitenkin jo salaliitto, jonka tavoitteena oli Medicien suvun vallan kertakaikkinen lopettaminen. Salaliittolaiset aikoivat murhata kummatkin veljekset, sekä Lorenzon että Giulianon, ja ottaa haltuunsa kaupungin hallinnon. Pazzi-salaliittona tunnettu ryhmä ei koostunut ainoastaan Pazzin suvusta, vaan myös muista Medicejä vastustavista firenzeläisistä suvuista, erityisesti Salviateista, joihin kuului muun muassa Pisan arkkipiispa Francesco Salviati.[1]
Murhaisku suunniteltiin tehtäväksi huhtikuussa 1478, kun Girolamo Riarion nuori sukulaispoika, kardinaali Raffaele Sansoni Riario sekä paavi ja Napolin kuningas Ferdinand tulisivat vierailulle Firenzeen. Salaliittolaiset olivat vakuuttuneita siitä, että Lorenzo ja Giuliano saapuisivat tervehdyskäynnille kardinaalin luo tämän huvilalle Fiesoleen. Se olisi paras paikka väijytykselle. Alkuperäinen suunnitelma kuitenkin epäonnistui, koska Giuliano ei saapunut tapaamiseen vedoten johonkin sekaannukseen.[1]
Salaliittolaiset päättivät sen sijaan iskeä Firenzen tuomiokirkossa pidettävän messun aikana, johon kardinaalin oli määrä osallistua, jolloin myös molemmat Medicin veljekset osallistuisivat siihen varmasti. Messu pidettiin sunnuntaiaamuna 26. huhtikuuta 1478. Tuomiokirkko oli täynnä, kaksi Medici-veljestä kirkkokansan joukossa, kumpikin ystäviensä ympäröimänä. Papin lausumat ehtoollisen tietyt sanat toimivat merkkinä salaliittolaisille. Ne kuultuaan väkijoukkoon piiloutuneet salamurhaajat hyökkäsivät Lorenzon ja Giulianon kimpuun, jotka olivat kaukana toisistaan. Haavoittunut Lorenzo onnistui pakenemaan sakaristoon, mutta Giuliano kuoli saamiinsa yhdeksääntoista Francesco de’ Pazzin ja Bernardo Bandini Baroncellin lyömään veitseniskuun.[1]
Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Giuliano Medicin hautajaiset pidettiin 30. huhtikuuta 1478 San Lorenzon kirkossa. Teoksessaan Coniurationis Commentarium murhan silminnäkijä Poliziano kuvailee Giulianoa pitkäkasvuiseksi ja vahvarakenteiseksi mieheksi, jolla oli tummat hiukset ja oliivinvärinen iho. Mies, joka tiesi kuinka ratsastaa, heittää, hypätä ja painia. Hän olisi rakastanut maalauksia, musiikkia ja kaikkea kaunista ja rakastanut suosikkirunojaan. Polizianoon mukaan Giuliano Medicin fyysiset ja moraaliset ominaisuudet olisivat ansainneet hänelle kansan ja oman perheen rakkauden. Myös Guicciardinin mukaan Giuliano Medici "oli kansan rakastama", ja ihmiset olisivat seuranneet häntä, jos hänen veljensä olisi surmattu hänen sijastaan. Lorenzo itsekin myönsi muutama vuosi Giulianon kuoleman jälkeen: "Hänellä oli sellainen ominaisuus, että hän pystyi korvaamaan poissaoloni".[1]
Kuukausi Giuliano de' Medicin kuoleman jälkeen hänen rakastajattarensa Fioretta Gorini synnytti Giulianon pojan, Giulio de’ Medicin. Pojan kasvatuksesta huolehti hänen setänsä Lorenzo. Giulio de’ Medicistä tuli sittemmin paavi Klemens VII.[2][3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||
